Viikko on vierähtänyt Howard Hawksin elokuvan Rakas, minä nuorrun (Monkey Business, 1952) katsomisesta, mutta nyt vasta pääsen kirjoittamaan siitä. Cary Grantin ja Ginger Rogersin tähdittämä komedia on hauska, sukua 1930-luvun screwball-komedioille, vaikka tästä puuttuukin "battle between the sexes". Ehkä sen mukana menee myös osa jännitettä, tai ainakin elokuvan käynnistyminen on hidasta, koska toiminnan motiivin valmistelu ottaa aikaa. Työlleen omistautunut kemisti Barnaby Fulton (Grant) yrittää kehittää yhdistettä, joka saisi ihmisen nuortumaan. Elokuva ironisoi tutkijoiden vakavuutta, sillä lukuisista ihmisälyn ponnisteluista huolimatta oikean yhdisteen keksii lopulta koekaniinina käytetty apina, joka sekoittelee laboratorion pulloja täysin mielivaltaisesti. Juoma päätyy vesiastiaan, josta elokuvan päähenkilöt ryyppäävät vuorotellen. Tarina on yksinkertainen, ja koko komedia elää Grantin ja Rogersin erinomaisen näyttelemisen varassa. Kumpikin saa näyttää koko kirjonsa, niin koululaisen kuin murrosikäisen kapinallisenkin rooleissa.
Epäilemättä juuri toisen maailmansodan jälkeen oltiin varauksellisia tieteen ja teknologian saavutuksia kohtaan, mutta tähän Monkey Business on vain laimea kommentti. Ehkä kiinnostavinta on lopulta se, miten Hakws osoittaa ymmärtämystä "eri-ikäisyyttä" kohtaan - tilanteessa, jossa suvaitsemattomuutta riitti niin nuorisoa kuin vanhempaa sukupolveakin kohtaan.
Rakas, minä nuorrun -elokuvalle löytyy kiinnostava kotimainen edeltäjä, Orvo Saarikiven ohjaama Hormoonit valloillaan (1948), jossa nuorennuseliksiirin sijaan hormoonit saavat päähenkilö Väinö Kehkosen (Joel Rinne) palaamaan lapseksi jälleen.
1 kommentti:
Komedia, varsinkin tämä vanha polvi, on tosi ongelmallinen juttu. Elokuva voi ihan kulkea ja olla kauniskin (esim. Riemuloma Rivieralla), mutta kun ei vaan naurata. Ei sitten millään. Marx-veljesten, W.C. Wieldsin, Keatonin ja Taitin kohdalla koen aina kuuluvani johonkin muun kuin tuntemani ihmiskunnan joukkoon kun ei naurata. Olen oikein kysynyt tutuiltanikin että mites he, ja aika usein he jakavat tuntemukseni. En siis ole sittenkään aivan yksin.
Wields on hauska hahmo ja Keatonin Kenraali hyvä Die Hard-elokuvien esi-isä. Mutta kun ei naurata. Ohukaisen ja Paksukaisen Joulukuusikauppiaat on poikkeus ja jotkut Chaplinin jutut. Esimerkiksi kaupungin valojen alku, se patsaan paljastaminen, tuntuu aina hauskalta. Mutta ei tietenkään välttämättä jonkin muun mielestä...
Huumori on hirveän subjektiivinen juttu. Ja liityy ikään: lapsena Keatonin kaatuva seinä ja sen alla ikkunan kohdalla seisova Keaton oli jännä juttu. Nyt ei oikein kolahda enää. Rohkeuttahan se epäilemättä vaati mutta niin vaatii moni muukin ihan kaupallisissa elokuvissa tehty stuntti... Ja se myrskykin tuntuu tylsältä efektiltä nyt. Anteeksi vain kaikki Keatonin rakastajat.
Joskus ehkä olisi vain uskallettava näistä klassikoistakin sanoa, että aika on kohdellut niitä ikävämmin kuin haluaisimme myöntää.
Lähetä kommentti