26. kesäkuuta 2007

Einhard: Kaarle Suuren elämä

Juhannussiivouksen seasta löytyi yllättäen suomennos, jonka aloitin neljä vuotta sitten. Käänsin alkua Einhardin (n.775-840) kirjasta Kaarle Suuren elämä (Vita Karoli Magni). Pitäisiköhän tätä jatkaa?








KAARLE SUUREN ELÄMÄ

Esipuhe

Otettuani tehtäväkseni kertoa herrani ja kasvattajaisäni, mitä taitavimman ja oikeutetusti maineikkaaksi kutsutun kuningas Kaarlen julkisesta ja yksityisestä elämästä, enkä vain pientä osaa hänen teoistaan, olen tiivistänyt asian niin lyhyeen muotoon kuin mahdollista. Olen yrittänyt tarkasti kertoa tosiasiat, jotka olen voinut saada tietooni samalla kuitenkaan pahoittamatta ylenpalttisella tyylilläni niiden mieltä, jotka halveksivat kaikkea uutta - jos ylipäätään on mahdollista välttää uhkaamasta uudella työllä niitä, jotka näyttävät halveksivan myös antiikin mestariteoksia, mitä oppineimpien ja valaistuneimpien kirjoittajien töitä. Monet heistä ovat epäilemättä kirjallisille harrastuksille omistautuneita miehiä, jotka ajattelevat, ettei nykyisen sukupolven asioita pitäisi sivuuttaa, ja jotka eivät pidä kaikkea tänään tehtyä arvottomana ja hiljaisuuteen ja unohdukseen tuomittavana, mutta kuitenkin heitä viekoittelee kuolemattomuuden halu, mikä saa heidät ylistämään menneiden aikojen loisteliaita tekoja jonkinlaisella teoksella mieluummin kuin vetämään nimensä pois jälkimaailman silmistä olemalla kokonaan kirjoittamatta.

Olkoon miten tahansa, en näe mitään syytä pidättäytyä ottamasta tätä tehtävää, sillä kukaan ei voisi kirjoittaa tarkemmin tapahtumista, joiden keskellä elin, tai tosiasioista, joista minulla on henkilökohtaista tietoa, silminnäkijähavaintoja niin kuin sanotaan, eikä minulla ole keinoja varmistaa, olisiko jollakin toisella aihe hallussaan.

Joka tapauksessa ryhdyn mieluummin kirjoittamaan tarinaani ja kirjaan sen muistiin jälkimaailmalle yhteistyössä muiden kanssa, niin sanoakseni, mieluummin kuin kärsin siitä, että tämän erinomaisen kuninkaan, aikansa suurimman ruhtinaan mahtava elämä ja hänen loistavat tekonsa, joita myöhempien polvien olisi vaikea jäljittää, vaipuisivat unohduksen pimeyteen.

On toki muitakin syitä, jotka eivät ole suinkaan perusteettomia tai riittämättömiä ja jotka kannustavat minua kirjoittamaan tästä aiheesta, nimittäin se huolenpito, jota Kaarle-kuningas osoitti minulle lapsuudessani, sekä jatkuva ystävyyteni hänen ja hänen lastensa kanssa otettuani vastaan tehtäväni hovissa. Näin hän osoitti minulle voimakkaasti rakkauttaan ja jäin kiitollisuudenvelkaan niin elämässä kuin kuolemassakin. Olisin välinpitämätön kaikesta saamastani hyvyydestä, jos olisin vaiti sen miehen jaloista ja suurenmoisista teoista, jolla olisi niin paljon saatavaa minulta. Riistäisin hänen elämältään oikeutetun ylistyksen ja kirjoitetun muistopuheen, aivan kuin hän ei olisi koskaan elänyt. Näyttäisin ilmeisen kiittämättömältä. Hyväksyttäköön siis tehtäväni, vaikka voimani ovat heikot ja riittämättömät, melkeinpä olemattomat, eivätkä ollenkaan sovellu kirjoittamaan elämästä, joka edellyttäisi Tulliuksen [Marcus Tullius Ciceron] taidokkuutta.

Tässä siis kirjani. Se sisältää hyvin suuren ja merkittävän miehen muiston, mutta hänen tekojensa lisäksi siinä ei ole muuta ihmeteltävää kuin tosiasia, että minä, joka olen barbaari enkä kovin harjaantunut roomalaisten kielessä, annan ymmärtää kykeneväni kirjoittamaan latinaa sirosti ja kunnioittavasti ja vien oletukseni niin pitkälle, että halveksin tunnetta, jota Ciceron on sanottu tulkinneen Tusculumilaisissa keskusteluissaan kirjoittaessaan latinalaisista kirjailijoista. Hänen sanansa kuuluvat: ”On ajan ja kirjallisuuden häikäilemätöntä haaskausta ryhtyä siirtämään ajatuksiaan kirjalliseen muotoon, jos ei kykene järjestämään ja erittelemään niitä tai viehättämään lukijoita tyylin hurmalla.” Nämä tunnetun puhujan sanat olisivat saattaneet estää minua kirjoittamasta, ellen olisi päättänyt uhmata maailman mielipiteitä ja laittaa vaatimattomat sepittelytaitoni koetukselle sen sijaan, että olisin itseäni säästääkseni sivuuttanut suuren miehen muiston.


Merovingit

Merovingien suku, jonka keskuudesta frankeilla oli tapana valita kuninkaansa, on yleensä sanottu kestäneen Childericin (III, 743–752) aikaan asti. Tämä syöstiin vallasta, parturoitiin ja työnnettiin luostariin Rooman piispan Stefanin (II, tai III, 752–757) määräyksestä. Mutta vaikka suku kaikkien ulkoisten mittareiden mukaan päättyi häneen, se oli pitkään kärsinyt elinvoiman puutteesta ja näytti vain kantavan kuninkuuden tyhjää arvonimeä. Kuningaskunnan todellinen valta ja herruus oli hovin korkeimman virkamiehen, niin sanotun palatsin esimiehen, käsissä, ja hän päätti asioista. Kuningas ei voinut tehdä enää muuta kuin olla tyytyväinen arvonimeensä, kiemurteleviin kiharoihinsa ja pitkään partaansa, istua valtaistuimella ja esittää hallitsijaa, kuunnella maailman eri kolkilta saapuneita lähettiläitä ja hyvästellä heidät, aivan kuin asia olisi ollut hänen vastuullaan, sellaisin sanoin, jotka todellisuudessa ehdotettiin hänelle tai jotka hänet määrättiin sanomaan. Turhan kuninkaan tittelin ja palatsin esimiehen häilyvän ja varauksellisen tuen lisäksi hänellä ei ollut mitään, mitä olisi voinut kutsua omakseen lukuun ottamatta yksinäistä pientä maapaikka, josta hän sai hyvin vaatimattoman tulon.Tilalla oli asunto ja vähän palvelijoita välttämättömien tehtävien suorittamiseksi. Kun hänen täytyi lähteä ulkomaille, hänellä oli tapana matkustaa vaunuilla, joita maalaistyylisesti veti härkävaljakko...

[Tämän pidemmälle en suomennostyötä neljä vuotta sitten saanut.]

2 kommenttia:

EMALMADA kirjoitti...

Hello from Almada Portugal
Have a nice day

Eeva kirjoitti...

Hei ja terveisiæ Færsaarilta! jatka ihmeessæ tuota kæænnøstæ!

T. Eeva-Liisa J.