Jyrki Vuori kirjoitti tänään Turun Sanomiin kirjeen Firenzestä ja viittasi sekä Benvenuto Cellinin omaelämäkertaan että Italo Calvinon Halkaistuun varakreivin. Teksti kirvoitti mieleen viiden vuoden takaisen junamatkan Firenzeen. Lähdimme kesäkuun 16. päivä laivalla Tukholmaan, ja jatkoimem rautateitse Kööpenhaminan, Mainzin ja Milanon kautta Firenzeen. Ideana oli matkustaa päivällä ja yöpyä aina uudessa paikassa. Paluun teimme Veronan, Augsburgin ja Lyypekin kautta. Matkan tekeminen muodostui intohimoksi: junassa olisi voinut istua loputtomiin, ja aina illalla olisi tullut uuteen kaupunkiin. Oikeastaan liikkeellä oleminen oli hauskempaa kuin Firenzeen pysähtyminen. Italiassa hellettä oli vähintään 35 astetta, kaikkialla oli jonoja ja linja-autotkin lakossa.Menomatkalla luin Cellinin omaelämäkertaa, jonka olin ostanut pokkarina jo kauan sitten. Goethen sanotaan palvoneen Cellinin teosta, niiden modernia yksilöllisyyttä, mutta ainakin minua Cellinin avoin itserakkaus, kateus ja väkivalta hämmästyttivät. En tiedä, kuvaako kukaan muistelmissaan tekemäänsä murhaa niin lakonisesti kuin Cellini.
Mutta Cellinin teksti oli loistelias pohjustus Firenzeen. Perseus ja Medeian pää sai uuden ulottuuden, kun patsasta - tai oikeastaan sen kopiota - ihmetteli piazzan laidalla.
Cellinin röyhkeydestä kertoo se, että kuuluisan suola-astian sisuksen hän valoi vahasta, vaikka tilaaja oli pyytänyt sen kultaisena. Hiljattain suola-astia varastettiin Wienin taidemuseosta, mutta kuin ihmeen kaupalla se saatiin jäljitettyä. Onneksi asialla oli amatööri, joka ei yrittänyt sulattaa kultaiselta näyttävää kapistusta. Vuosi sitten olimme Rafaelin kanssa Wienissä, ja siellä suola-astia oli taas paikallaan. Taiteilijan röhkeys tarttui minuunkin ja nappasin astiasta kuvan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti