Katsoimme eilen - lasten nukahtamisen jälkeen - vielä Steven Soderberghin elokuvan Solaris (2002). Stanislaw Lemin romaanin filmatisoinnissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä; harvinaista on sen sijaan se, että joku tänä päivänä tekee elokuvan Andrei Tarkovskin tunnetuksi tekemästä aiheesta. Nähdäänkö joskus vielä Andrei Rublevin remake? Eräässä nettiarvostelussa Soderberghin Solarista kuvattiin "tyhjyyttä kumisevaksi, väkinäisin kääntein maustetuksi haukotteluelokuvaksi". Epäilemättä kirjoittaja olisi käyttänyt samaa kommenttia Tarkovskin vuonna 1972 valmistuneesta klassikosta. Mielestäni Soderberghin elokuva selviytyy yllättävänkin hienosti. Se on paljon karsitumpi kuin Tarkovskin teos. Henkilöhahmoja on vähemmän, poissa ovat Chris Kelvinin (Tarkovskin versiossa Kris eli näyttelijä Donatas Banionis) äiti ja isä, lapsuudenkoti ja omenapuut. Poissa ovat myös pitkät autoajelut tulevaisuuden teillä, betonin hallitsemassa maailmassa, joka muistuttaa sosiaalisen insinööritaidon hallitsemaa Neuvostoliittoa. Soderbergh keskittyy pelkästään Kelvinin (George Clooney) ja tämän puolison Rheyan (Natascha McElhone) rakkauteen, katkenneeseen avioliittoon, muistin merkitykseen ja ihmisyyteen. Elokuva saa myös selvästi uskonnollisemman lopetuksen kuin Tarkovskilla: Kelvin uppoaa Solarikseen ja sulautuu rakastettuunsa.
24. kesäkuuta 2007
Herra Sotaministeri (1957) ja Solaris (2002)
Herra Sotaministeri (1957) on odottanut pitkään katsomista. Se on poliittinen satiiri ja sikäli poikkeuksellinen SF-elokuva, että siinä nähdään kuvia 1950-luvun Turusta. Entinen pääkaupunki saa esittää kuvitteellisen maan keskusta, jossa hallitusneuvottelut ovat kriittisessä vaiheessa, kun kahdentoista puolueen hallituksessa on vaikea saada valittua kolmannentoista salkun haltijaa, sotaministeriä. Pentti Siimeksen loistavasti esittämä Napoleon-friikki Kalle Järvinen osuu paikalle ja tulee yllätysvetona sotaministeriksi. Komediassa on paljon hyviä aineksia, vaikka se monien Tarkas-elokuvian tapaan jääkin keskentekoiseksi. Monipuoluejärjestelmälle ja poliitikkojen itserakkaudelle nauretaan avoimesti, mutta loppua kohti teoksessa on vakaviakin sävyjä. Kari Uusitalo kertoo tuoreessa Tarkastelua-kirjassaan, että elokuvaan kaavailtiin pessimististä lopetusta. Valta turmelee käyttäjänsä, ja loppukohtauksessa on jälleen kaoottinen poliittinen tilanne. Sotaministeriksi napataan huoneeseen vahingossa tullut putkimies. Lopullisessa elokuvassa päätös on nöyrä ja sovinnollinen. Aikalaisten muistissa olivat varmasti ministerien oikeudenkäynnit sodan jälkeen. Sotamininsteri Järvinen päätyy lopuksi valtakunnanoikeuteen ja tunnustaa väärät tekonsa. Elokuvan poliittiseen tulkintaan voi liittää myös sotamininsterin hitlermäiset elkeet, kuten tervehdykset. Vaikutteita on ammennettu myös Chaplinin elokuvasta Diktaattori, joka nähtiin Suomessa vasta sodan jälkeen vuonna 1950.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti