Johnny Come Lately (1943)

Johnny Come Lately (1943) on veljesten voimannäyte. Pääroolissa esiintyy legendaarinen James Cagney (1899–1986), ja elokuvan tuottaja oli hänen pikkuveljensä William Cagney (1905–1988), jonka oma tuotantoyhtiö William Cagney Productions ei koskaan noussut kunnolle siivilleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi Johnny Come Lately on jäänyt pitkälti unholaan. Tämä ei kuitenkaan ollut veljesten ensimmäinen yhteinen produktio. William Cagney oli Warnerin tuottajana vuonna 1940 elokuvassa Suurkaupungin varjot (City for Conquest, 1940), jonka Anatole Litvak ohjasi ja jossa James Cagney teki komean pääroolin. Johnny Come Lately puolestaan perustuu Louis Bromfeldin romaaniin, joka sijoittuu vuosisadan vaihteeseen. On helppo ymmärtää, että tarina on viehättänyt James Cagneya, jonka uralla on gangsteriroolien ohella myös nostalgisia, menneisyyteen kurkottavia draamoja. 

Johnny Come Lately lukeutuu yhdysvaltalaisten pikkukaupunkielokuvien kirjavaan ja laajaan joukkoon. Tällä kertaa ollaan paikkakunnalla nimeltä Plattsville, jota W. M. Dougherty (Edward McNamara) hallitsee. Vanha rouva Grace George (Vinnie McLeod) yrittää pitää yllä sanomalehteä nimeltä Shield and Banner, mutta elossa se pysyy vain vaivoin. Elokuvan alussa maankiertäjä Tom Richards (James Cagney) kulkee kaupungin läpi ja joutuu oikeuden eteen, sillä kulkureita ei paikkakunnalla suvaita. Lopulta Tom päätyy Grace Georgen lehden toimittajaksi ja vastahankaan Doughertyn kanssa. James Cagney on juuri tässä roolissa mielestäni parhaimmillaan, energinen mutta samalla näyttelemisessään hienosyinen ja herkkä. Elokuvan Johnny Come Lately ohjaaja oli William K. Howard, joka toivoi nostetta uralleen, mutta box office -hittiä teoksesta ei koskaan tullut.

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941)

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941) on kreditoitu vanhan konkarin Archie Mayon ohjaukseksi, mutta tiettävästi toisen maailmansodan ajankohtaisiin tapahtumiin sijoittuvaa draamaa ohjasi kreditoimattomasti myös Fritz Lang, tosin vain kuuden päivän ajan ennen kuin yhtiö vaihtoi ohjaajaa. Usein todetaan, että Hollywood oli suhteellisen vaitelias Euroopassa käytävän sodan vaiheista ennen Pearl Harborin hyökkäystä, mutta Maihinnousu uhkaa on poikkeus: se kiinnitti huomiota Iso-Britannian tapahtumiin, Lontoon pommituksiin ja myös pelkoon saksalaisten invaasiosta. Tapahtumien keskiössä on yhdysvaltalainen toimittaja Mitch Mitchell (Don Ameche), joka on saapunut Lontooseen välittämään amerikkalaisille lukijoille mielikuvia brittien taistelusta. Hänen vastavoimanaan on paikallinen Jennifer Carson (Joan Bennett), jonka tehtävä on huolehtia, ettei toimittaja lähetä arkaluontoista tietoa eteenpäin.

Maihinnousu uhkaa etenee sujuvasti. Tyylilajiltaan se on paikoitellen yllättävänkin kepeä romanttinen draama, ja arvaan kyllä, ettei Fritz Lang tuntenut oloaan kotoisaksi käsikirjoituksen parissa. Mayo kuljettaa elokuvaa kuitenkin varmaotteisesti. Vaikuttavimpia ovat jaksot, joissa elokuva tavoittelee realistista tunnelmaa sodan runtelemasta Lontoosta. Esimerkiksi jakso metrotunnelissa, jonne kansa kokoontuu turvaan pommituksilta, on vaikuttava. Muutoinkin elokuvassa on uutisfilmimäisiä kohtauksia, jotka on toteutettu lavasteissa. Kuriositeettina voi todeta, että käsikirjoitustiimiin kuului Samuel Fuller, myöhempi elokuvaohjaaja, joka oli aloittanut käsikirjoittajana jo 30-luvulla.

Kivettynyt metsä (Petrified Forest, 1936)

Hal B. Wallisin tuottama ja Archie Mayon ohjaama Kivettynyt metsä (Petrified Forest, 1936) on odottanut katsomista jo jonkin aikaa: viimeksi olen tainnut nähdä sen tv-esityksenä 1980-luvun alussa. Robert E. Sherwoodin näytelmää olivat elokuvaksi sovittamassa kirjailijan lisäksi Charles Kenyon ja Delmer Daves. Olen aiemmin ollut paljonkin kiinnostunut Davesin urasta: alun perin lakia Stanfordissa opiskellut tekijä tuli elokuva-alalle jo 20-luvulla. Sittemmin Daves kuvasi lännenelokuviaan Arizonassa jylhissä maisemissa. Kivettyneessä metsässä Daves pääsi jo fantasioimaan Arizonasta, vaikkakin 30-luvun elokuva tehtiin sujuvasti lavasteissa. Tarina sijoittuu syrjäiselle huoltoasemalle, jota pitävät isä-Jason (Porter Hall) ja hänen tyttärensä Gabrielle (Bette Davis). Jason häipyy aseharjoituksiin, ja Gabrielle jää yksin, kun paikalla saapuu yksinäinen kulkija Alan Squier (Leslie Howard). Äkkiä Arizonan autiomaan keskellä lausutaan François Villonin runoja, kun Gabrielle kertoo ranskalaisesta äidistään ja haaveilee Euroopasta. Alan taas on kuljeksimassa Yhdysvaltain halki ja etsimässä itseään. 

Tuntuu, että Kivettynyt metsä vaatisi muutaman katselukerran lisää. Mitä merkitsee se vahva yhdysside Ranskaan ja Iso-Britanniaan, jota elokuva säteilee? Mitä merkitsee Villonin runouden tuoma raadollisuuden ja melankolian yhdistelmä? Mitä merkitsevät Alanin ja Gabriellen keskustelut taiteesta ja viittaukset moderniin kulttuuriin? Kiinnostava on myös huoltamon baarin seinällä näkyvä kyltti ”Tipping is un-American. Keep your change.” Tämä viittaa Yhdysvalloissa sisällissodan jälkeen käytyyn keskusteluun juomarahoista ja niiden moraalittomuudesta. Kivettyneessä metsässä vaihtorahoista ei sinänsä kiistellä, mutta Alan on rahaton, ja Gabrille antaa hänelle dollarin kolikon. Myöhemmin Alan pyrkii ”maksamaan takaisin”. 

Lopuksi: Kivettyneestä metsästä ei voisi puhua ilman Duke Manteeta, gangsteria, joka saapuu yksinäiselle huoltamolle. Hänen mukanaan muuttuu kaikki. Käänne tuo mieleen John Hustonin Myrskyvaroituksen (Key Largo, 1948). Hustonin elokuvassa tasapainoa järkyttävää gangsteria esittää Edward G. Robinson, jonka piti alun perin esittää Duke Manteeta. Leslie Howard kuitenkin vaati rooliin Humphrey Bogartin, ja tämä lopulta myös toteutui. Loppu on historiaa...

Lain vartija (Detective Story, 1951)

William Wylerin Lain vartija (Detective Story, 1951) on kovaksikeitetyn poliisielokuvan klassikko, joka perustuu Sidney Kingsleyn samannimiseen näytelmään vuodelta 1949. Elokuvan tapahtumapaikka on poliisiasema, ja vaikka stabiili lähtökohta voisi korostaa teatterillisuutta, sekä Kingsleyn alkuperäisnäytelmä että Wylerin ohjaus huolehtivat siitä, että taitava rytmitys pitää tapahtumat sujuvassa liikkeeessä. Katsojalle ei synny ajatusta siitä, että pitäisi hetkeksi piipahtaa esimerkiksi päähenkilön kotioloissa tai kadulla: maailma säteilee poliisiaseman sisään. Päähenkilö Jim McLeod (Kirk Douglas) vihaa patologisesti rikollisuutta, ja katsoja vain odottaa, milloin tunteet repeävät liitoksistaan. Lopulta Jim joutuu kohtaamaan halveksimansa likaisen maailman lähellään, kun puoliso Maryn (Eleanor Parker) nuoruuden rakkaus paljastuu.

Poliisiväkivalta on ajankohtainen teema, ja epäilemättä se oli ajankohtainen myös toisen maailmansodan jälkeen. Kävin kurkistamassa, mitä suomalaiset sanomalehdet kirjoittivat, kun Lain vartija oli nähty Suomessa syyskuussa 1952. Työkansan Sanomissa Martti Savo totesi: ”Tästä filmistä puuttuvat tavanomaiset hirvittävät ihmisjahdit, ja rikollisten tavanomaisesta kovakouraisesta käsittelystä annetaan vain pieniä vihjeitä. Filmin ja ennen kaikkea sen ohjaajan suurin ansio piilee ennen kaikkea loistavien sivuosien ja lukemattomien pikkudetaljien käytössä, joilla tässä filmissä on elävöitetty New Yorkin 21:n poliisipiirin yhden päivän elämä.” Savo suhtautui kuitenkin kriittisesti siihen, että elokuvan näkökulma on liiankin yksilökeskinen: ”Kovaksi keitetyn yhteiskunnan luoman tyypin selittely yksityispsykologisena tapauksena käy huonosti päinsä.” Savo olisi varmaankin halunnut nähdä McLeodin tapauksen yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan näkökulmasta. Näitä sanoja lukiessa jäin miettimään, onko Savo katsonut Hollywood-elokuvaa jo lähtökohtaisesti yksilökeskeisenä, sillä elokuvasta voi toki löytää viittauksia myös rakenteelliseen väkivaltaan. McLeod ei ole elokuvan ainoa kovaotteinen poliisi, jos kiinnittää huomiota esimerkiksi hänen sympaattisemman kollegansa Lou Brodyn (William Benix) kuvaukseen. Ja, toisaalta, miksi väkivaltaa ei pitäisi ja voisi käsitellä myös yksilöpsykologisena kysymyksenä. 

Alcatrazin vanki (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979)

Vietimme Alcatraz-illan, silläkin uhalla, että tunnetun vankilan nimi tahtoo minulta lipsahtaa aina Tintin seikkailujen kuuluisan kenraalin sukunimeksi, Alcazariksi. Mutta ehkä en ole ainoa! Katsoimme peräkkäin John Frankenheimerin Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Don Sieglin jännityselokuvan Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979). Molemmat perustuvat tositarinaan ja tuovat valkokankaalle kaksi Alcatrazin kuuluisinta vankia. Frankenheimerin elokuvan keskiössä on Robert Stroud, väkivaltaiseksi psykopaatiksi luokiteltu elinkautisvanki, joka tuli tunnetuksi ”lintumiehenä”. Hän eli kaltereiden takana vuodesta 1909 kuolemaansa vuoteen 1963 asti. Siegelin elokuvan päähenkilö on puolestaan Frank Morris, joka pakeni kesäkuussa 1962, juuri niihin aikoihin, kun Frankenheimerin elokuvaa valmistettiin. Morrisia, ja hänen kanssaan paenneita Anglinin veljeksiä, ei koskaan löydetty. Elokuvia yhdistää kriittinen suhtautuminen vankeinhoitojärjestelmään, mutta ne eroavat siitä suhteessa, että Frankenheimerin teoksen valmistuessa Stroud oli vielä elossa ja Alcatraz voimissaan. Siegelin elokuva valmistui tilanteessa, jossa kuuluisa vankila oli ollut suljettuna jo pitkään. Stroudin ja Morrisin tarinat sijoittuvat vankilan historian loppuvaiheeseen, sillä viimeiset vangit lähtivät saarelta vuonna 1963. 

Frankenheimerin Alcatrazin vanki perustuu Thomas E. Gaddisin vuonna 1955 julkaisemaan teokseen ja fiktionalisoi Stroudin elämää mm. korostamalla tämän äitisuhdetta ja siirtämällä sivuun homoseksuaalisuuden, jota Stroud itse piti yhtenä syynä siihen, että häntä pidettiin vankina niin pitkään. Elokuvan vaikuttavin jakso ei itse asiassa sijoitu Alcatraziin vaan Kansasissa sijainneeseen Leavenworthin vankilaan, jossa psykopaatista kehkeytyi ornitologi ja lintujen sairauksien asiantuntija. Burt Lancaster tekee vakuuttavan roolityön vanhenevana vankina, niin vakuuttavan, että monet Alcatrazin vangit pitivät lopputulosta liiankin miellyttävänä. Lancaster osaa todella tulkita iän tuomaa seesteisyyttä, ja lopun jäähyväiset Alcatrazille on mieleenpainuva päätös.

Jos Alcatrazin vanki on lavea draama, jonka ajallinen kaari on pitkä, Pako Alcatrazista on ytimekäs, keskittynyt jännityselokuva. Don Siegelillä oli rautainen ammattitaito nasevien, taloudellisesti kerrottujen toimintaelokuvien taitajana. Alcatraz näyttäytyy ankarana epätodellisuutena, johon sopeutuminen ei ole vaihtoehto. Jos Frankenheimer koetti psykologisoida Stroudin rikollista uraa, Siegelillä Morrisin elämäntarinaan ei kiinnitetä juuri mitään huomiota. Clint Eastwoodin vähäeleisyys ja -ilmeisyys on kuin tehty tätä roolia varten. Sinänsä vankilapaot ovat klassinen fiktion aihe: Siegelin teos on Hollywoodin vastine Robert Bressonin askeettiselle pakoelokuvalle Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamné à mort s’est échappé, 1956). Pako Alcatrazista jättää karkureiden kohtalon avoimeksi, mutta lopussa katsojalle kerrotaan Alcatrazin sulkemisesta pian elokuvan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Frankenheimerin elokuvassa Stroudin suhde vankilanjohtaja Shoemakeriin (Karl Malden) on kantava teema, ja samantapainen asetelma on myös Siegelin tulkinnassa. Viimeisissä kuvissa vankilanjohtaja (Patrick McGoohan) jää vakuuttamaan itselleen, ettei kukaan pääse Alcatrazia pakoon.

Ottaaks’ päähän? (What's Up, Doc?, 1972)

Vuonna 1939 syntynyt Peter Bogdanovich on niin kirjoittajana kuin elokuvantekijänä jatkanut vanhan Hollywoodin perinnettä ja siirtänyt sitä jälkipolville. Ennen ohjaajan uraansa hän haastatteli vanhoja tekijöitä ja julkaisi kirjat Orson Wellesistä, John Fordista, Alfred Hitchcockista, Fritz Langista ja Allan Dwanista. Korvaamattomia ovat Bogdanovichin kokoelmat Who The Devil Made It: Conversations with Legendary Film Directors (1997) ja  Who the Hell’s in It: Conversations with Hollywood's Legendary Actors (2004). Ohjaajana Bogdanovich teki useita Hollywood-pastisseja, joista suosikkejani on Väiski Vemmelsääri -animaatioihin nimellään viittaava What’s Up Doc?. Suomessa elokuvaa esitettiin vähemmän onnistuneella nimellä Ottaaks’ päähän. Piirrettyjen lisäksi What’s Up Doc? on erityisesti velkaa screwball-komedialle, ja suorana esikuvana on ollut Howard Hawksin klassikko Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), jonka repliikkejäkin on päätynyt Buck Henryn, David Newmanin ja Robert Bentonin laatimaan käsikirjoitukseen. Leffan perusidea oli Bogdanovichin.

Howard Hawksin elokuvassa sukupuolten välisen taistelun parina nähtiin hajamielinen paleontologi David Huxley (Cary Grant) ja sanavalmis Susan Vance (Katherine Hepburn). Bogdanovichin ”hölmö professori” on musiikkitieteilijä Howard Bannister (Ryan O’Neal), joka on kehittänyt teorian musiikin synnystä esihistoriallisena aikana ja kuljettaa mukanaan kivikokoelmaa, jota hän tavan takaa kopisuttelee ääniraudallaan. Sanavalmiina hajamielisen professorin ravisuttelijana nähdään Judy Maxwell (Barbra Streisand), joka elokuvan alussa pureskelee porkkanoita ja tokaisee ”What’s Up Doc”? Musikologien kannattaa ehdottomasti katsoa kohtaus, jossa ollaan Yhdysvaltain musiikitieteellisen yhdistyksen konferenssissa... Tyylillisesti Bogdanovich on ammentanut aineksia myös Blake Edwardsin ja Jerry Lewisin tuotannosta. Lopun kaahaus- ja törmäilyjakso tuo mieleen Frank Tashlinin ohjaaman Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964). Muistelen, etten aikanaan oikein jaksanut arvostaa Ryan O’Nealin komiikkaa, mutta nyt vuosikymmenien jälkeen tämä tuntui virkistävältä. Ehdottomasti.

Purppuratasanko (The Purple Plain, 1954)

Robert Parrish tuli Hollywoodissa tunnetuksi ensin lapsinäyttelijänä, sittemmin leikkaajana ja ohjaajana. Esikoispitkä Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) oli erinomainen film noir. Parrish sai onnistuneen aloituksen jälkeen tarjouksen Iso-Britanniasta: Two Cities Films palkkasi hänet ohjaamaan toisen maailmansodan tapahtumiin sijoittuvan H. E. Batesin romaanin Purppuratasanko (The Purple Plain), joka oli ilmestynyt vuonna 1952. Elokuvallinen tulkinta valmistui kaksi vuotta myöhemmin, ja se oli myös BAFTA-ehdokkaana kahdessa kategoriassa. Suomessa Purppuratasanko nähtiin marraskuussa 1954, mutta televisiossa se on nähty käsittääkseni vain kerran kesällä 1985. Purppuratasanko on ehdottomasti 1950-luvun brittielokuvan klassikoita: se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Burmassa Royal Air Forcen sotilaiden näkökulmasta.

Purppuratasangon päähenkilö on kanadalainen lentäjä Bill Forrester (Gregory Peck), joka on RAF:n palveluksessa. Aloituskohtauksessa hän näkee painajaista ilmahyökkäyksestä, kunnes havahtuu. Traumatisoituneen päähenkilön taustat avautuvat vähitellen katsojalle: sodan alussa hän on ollut Lontoossa, ja nuori morsian on kuollut Blitzin aikana pommituksen uhrina. Tulevaisuuden uskonsa kadottanut Forrester on heittäytynyt sodan pauloihin, uhkarohkana ja kuolemaa pelkäämättömänä. Luutnantti Blore (Maurice Denham) muistuttaa, miten tärkeitä ovat perhe ja luottamus tulevaisuuteen. Näitä kumpaakaan Forresterilla ei ole. Ratkaisevaksi osoittautuu rutiinilento, jonka Forrester tekee Bloren ja nuoren navigaattori Carringtonin (Lyndon Brook) kanssa. Moottori syttyy tuleen, ja kolmikko putoaa keskelle japanilaisten hallitsemaa erämaata, tasankoa, joka on toivottoman kaukana brittien tukikohdasta. Yksilötarinan rinnalla kulkee kulttuurien välinen vuoropuhelu. Ennen retkeä Forrester tutustuu paikalliseen naiseen Annan (Win Min Than), mikä muuttaa perspektiiviä. Purppuratasanko kuvaa brittien ja burmalaisten suhdetta läheisenä, sillä molemmat taistelevat Japanin miehitystä vastaan. Elokuva ei juurikaan viittaa siihen, että Burma, nykyinen Myanmar, oli ollut britti-imperiumin siirtomaa vuodesta 1886 ja takana olivat katkerat sodat. Japanilaismiehityksen alussa Burman itsenäisyysarmeija liittoutui brittejä vastaan, mutta sodan lopussa, vuonna 1945, se vaihtoi puolta. Purppuratasankoa voisi tulkita juuri tätä käännettä vasten. Kun elokuva valmistui ensi-iltaan, Burma oli jo ehtinyt itsenäistyä vuonna 1948, vaikkakin monien ristiriitojen ja veristen kamppailujen tuloksena. Purppuratasanko on kuin jäähyväiselegia, joka haluaa muistaa vain myyttisen Burman.