Ottaaks’ päähän? (What's Up, Doc?, 1972)

Vuonna 1939 syntynyt Peter Bogdanovich on niin kirjoittajana kuin elokuvantekijänä jatkanut vanhan Hollywoodin perinnettä ja siirtänyt sitä jälkipolville. Ennen ohjaajan uraansa hän haastatteli vanhoja tekijöitä ja julkaisi kirjat Orson Wellesistä, John Fordista, Alfred Hitchcockista, Fritz Langista ja Allan Dwanista. Korvaamattomia ovat Bogdanovichin kokoelmat Who The Devil Made It: Conversations with Legendary Film Directors (1997) ja  Who the Hell’s in It: Conversations with Hollywood's Legendary Actors (2004). Ohjaajana Bogdanovich teki useita Hollywood-pastisseja, joista suosikkejani on Väiski Vemmelsääri -animaatioihin nimellään viittaava What’s Up Doc?. Suomessa elokuvaa esitettiin vähemmän onnistuneella nimellä Ottaaks’ päähän. Piirrettyjen lisäksi What’s Up Doc? on erityisesti velkaa screwball-komedialle, ja suorana esikuvana on ollut Howard Hawksin klassikko Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), jonka repliikkejäkin on päätynyt Buck Henryn, David Newmanin ja Robert Bentonin laatimaan käsikirjoitukseen. Leffan perusidea oli Bogdanovichin.

Howard Hawksin elokuvassa sukupuolten välisen taistelun parina nähtiin hajamielinen paleontologi David Huxley (Cary Grant) ja sanavalmis Susan Vance (Katherine Hepburn). Bogdanovichin ”hölmö professori” on musiikkitieteilijä Howard Bannister (Ryan O’Neal), joka on kehittänyt teorian musiikin synnystä esihistoriallisena aikana ja kuljettaa mukanaan kivikokoelmaa, jota hän tavan takaa kopisuttelee ääniraudallaan. Sanavalmiina hajamielisen professorin ravisuttelijana nähdään Judy Maxwell (Barbra Streisand), joka elokuvan alussa pureskelee porkkanoita ja tokaisee ”What’s Up Doc”? Musikologien kannattaa ehdottomasti katsoa kohtaus, jossa ollaan Yhdysvaltain musiikitieteellisen yhdistyksen konferenssissa... Tyylillisesti Bogdanovich on ammentanut aineksia myös Blake Edwardsin ja Jerry Lewisin tuotannosta. Lopun kaahaus- ja törmäilyjakso tuo mieleen Frank Tashlinin ohjaaman Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964). Muistelen, etten aikanaan oikein jaksanut arvostaa Ryan O’Nealin komiikkaa, mutta nyt vuosikymmenien jälkeen tämä tuntui virkistävältä. Ehdottomasti.