Alcatrazin vanki (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979)

Vietimme Alcatraz-illan, silläkin uhalla, että tunnetun vankilan nimi tahtoo minulta lipsahtaa aina Tintin seikkailujen kuuluisan kenraalin sukunimeksi, Alcazariksi. Mutta ehkä en ole ainoa! Katsoimme peräkkäin John Frankenheimerin Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Don Sieglin jännityselokuvan Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979). Molemmat perustuvat tositarinaan ja tuovat valkokankaalle kaksi Alcatrazin kuuluisinta vankia. Frankenheimerin elokuvan keskiössä on Robert Stroud, väkivaltaiseksi psykopaatiksi luokiteltu elinkautisvanki, joka tuli tunnetuksi ”lintumiehenä”. Hän eli kaltereiden takana vuodesta 1909 kuolemaansa vuoteen 1963 asti. Siegelin elokuvan päähenkilö on puolestaan Frank Morris, joka pakeni kesäkuussa 1962, juuri niihin aikoihin, kun Frankenheimerin elokuvaa valmistettiin. Morrisia, ja hänen kanssaan paenneita Anglinin veljeksiä, ei koskaan löydetty. Elokuvia yhdistää kriittinen suhtautuminen vankeinhoitojärjestelmään, mutta ne eroavat siitä suhteessa, että Frankenheimerin teoksen valmistuessa Stroud oli vielä elossa ja Alcatraz voimissaan. Siegelin elokuva valmistui tilanteessa, jossa kuuluisa vankila oli ollut suljettuna jo pitkään. Stroudin ja Morrisin tarinat sijoittuvat vankilan historian loppuvaiheeseen, sillä viimeiset vangit lähtivät saarelta vuonna 1963. 

Frankenheimerin Alcatrazin vanki perustuu Thomas E. Gaddisin vuonna 1955 julkaisemaan teokseen ja fiktionalisoi Stroudin elämää mm. korostamalla tämän äitisuhdetta ja siirtämällä sivuun homoseksuaalisuuden, jota Stroud itse piti yhtenä syynä siihen, että häntä pidettiin vankina niin pitkään. Elokuvan vaikuttavin jakso ei itse asiassa sijoitu Alcatraziin vaan Kansasissa sijainneeseen Leavenworthin vankilaan, jossa psykopaatista kehkeytyi ornitologi ja lintujen sairauksien asiantuntija. Burt Lancaster tekee vakuuttavan roolityön vanhenevana vankina, niin vakuuttavan, että monet Alcatrazin vangit pitivät lopputulosta liiankin miellyttävänä. Lancaster osaa todella tulkita iän tuomaa seesteisyyttä, ja lopun jäähyväiset Alcatrazille on mieleenpainuva päätös.

Jos Alcatrazin vanki on lavea draama, jonka ajallinen kaari on pitkä, Pako Alcatrazista on ytimekäs, keskittynyt jännityselokuva. Don Siegelillä oli rautainen ammattitaito nasevien, taloudellisesti kerrottujen toimintaelokuvien taitajana. Alcatraz näyttäytyy ankarana epätodellisuutena, johon sopeutuminen ei ole vaihtoehto. Jos Frankenheimer koetti psykologisoida Stroudin rikollista uraa, Siegelillä Morrisin elämäntarinaan ei kiinnitetä juuri mitään huomiota. Clint Eastwoodin vähäeleisyys ja -ilmeisyys on kuin tehty tätä roolia varten. Sinänsä vankilapaot ovat klassinen fiktion aihe: Siegelin teos on Hollywoodin vastine Robert Bressonin askeettiselle pakoelokuvalle Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamné à mort s’est échappé, 1956). Pako Alcatrazista jättää karkureiden kohtalon avoimeksi, mutta lopussa katsojalle kerrotaan Alcatrazin sulkemisesta pian elokuvan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Frankenheimerin elokuvassa Stroudin suhde vankilanjohtaja Shoemakeriin (Karl Malden) on kantava teema, ja samantapainen asetelma on myös Siegelin tulkinnassa. Viimeisissä kuvissa vankilanjohtaja (Patrick McGoohan) jää vakuuttamaan itselleen, ettei kukaan pääse Alcatrazia pakoon.