Rikosten erämaa (Desert Fury, 1947)

Katsoimme hiljattain Byron Haskinin film noirin On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949), jonka pääroolissa Lizabeth Scott oli vakuuttava. Yle Teema esitti sattumalta samaan aikaan Lewis Allenin harvinaisen draaman Rikosten erämaa (Desert Fury, 1947), jonka Scott teki kaksi vuotta aiemmin. Jos Haskinin elokuva oli puhdaspiirteinen film noir, Allenin kädenjälki hämmentää: elokuvassa on vahvasti film noir -piirteitä, mutta hehkuvissa Technicolor-väreissä kuvattu elokuva tuo mieleen erämaakuviensa kautta Delmer Davesin westernit mutta vielä enemmän Douglas Sirkin 1950-luvun melodraamat. Rikosten erämaa muistuttaa myös André de Tothin genrehybridejä, ajatellaanpa vaikka samana vuonna valmistunutta lännenelokuvaa Lännen villikissa (Ramrod, 1947), joka yhdistelee mukaan film noir -elementtejä.

Teeman esittämä Rikosten erämaa oli erinomainen kopio, vaikkakin digitaalisen kopion ”alkuperäisyyttä” sopii epäillä, kun nykykopioissa ei enää näy edes kelanvaihtoja. Tällaista Rikosten erämaata eivät katsojat 40-luvun lopulla voineet nähdä. Toki tiedetään, että jo aikalaisten mielestä elokuvan värit olivat huikean ylitsepursuavat, ja tämän saattoi todeta jo alkutekstien aikana. Aikalaiset eivät katsoneet värejä luonnollisina tai totuudenmukaisina, sillä väreissä loistivat yleensä musiikki- , fantasia- ja seikkailuelokuvat. Dokumentaarisuus oli karhean mustavalkoista. Rikosten erämaassakin ekstravagantit värit ennakoivat liioitellun inhohimoista tarinaa, jossa uskottavuuden rajat natisevat liitoksissaan. Mutta juuri tässä on Rikosten erämaan juju: pienen nevadalaisen kaupungin elämä järkkyy ja samalla menneisyyden muistot heräävät eloon. Inhimillisiä pyrkimyksiä kehystävät erämaan kallioiset näkymät.

Chuckawallan kaupungissa Fritzi Haller (Mary Astor) pitää kasinoa, ja tytär Paula (Lizabeth Scott) palaa kotikonnuilleen koulusta erottamisen jälkeen. Suhde on syntymässä kaupungin sheriffiin Tom Hansoniin (Burt Lancaster), kunnes outo miespari saapuu kaupunkiin. Eddie Bendix (John Hodiak) ja Johnny Ryan (Wendell Corey) ovat erottamattomat. Eddiellä on aikanaan ollut suhde Fritziin, ja nyt hän ihastuu Paulaan. Menneisyyden trauma piirtyy esiin, mutta enemmän huomiota saa Eddien ja Johnnyn läheinen suhde, jota on usein tulkittu homoseksuaalisena. Johnny tuntuu Eddien palvelijalta, ja Johnnyn paljastus Paulalle tuntuu viittaavan parisuhteeseen. Loppu on kohdalokas ja herättää paljon kysymyksiä. Mitä Johnny tarkoittaa huutamalla ennen kuolemaansa: ”Minä olen Eddie Bendix!” Tuntuu kuin Johnny olisi aina halunnut olla kuin Eddie, mutta kumpi lopulta on toisen hyväksikäyttäjä?

Lopuksi vielä muutama sana käsikirjoituksesta. Sen laativat Robert Rossen ja A. I. Bezzerides Ramona Stewartin romaanin Desert Town pohjalta. Rossen esiintyi samana vuonna myös ohjaajana elokuvassaan Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947). Kiinnostava hahmo oli myös kreikkalais-armenialaista taustaa oleva A. I. Bezzerides. Hän oli luonut kirjailijanuraa Yhdysvalloissa jo 30-luvulla. Hollywoodissa hän oli ehtinyt käsikirjoittaa Curtis Bernhardtin Lujat otteet (Juke Girl, 1942). Kaksi vuotta Rikosten erämaan jälkeen hän käsikirjoitti oman romaaninsa pohjalta Jules Dassinin kiinnostavan film noirin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949).

On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949)

UCLA Film and Television Archive restauroi muutama vuosi sitten Byron Haskinin ohjaaman ja Hunt Strombergin tuottaman film noirin On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949) yhdessä Film Noir Foundationin kanssa. Lähtökohtana oli Ranskasta löytynyt 35-millinen negatiivi, johon lisättiin otoksia muista säilyneistä kopioista. Työ on ollut ehdottoman kannattavaa, sillä Haskinin rikoselokuva on tiheätunnelmainen, puhtaaksi viljelty noir. Elonetista ei löydy tietoja elokuvan esityshistoriasta Suomessa, mutta Internet Movie Database tuntee suomenkielisen nimen On myöhäistä itkeä. Tämä unohdettu helmi sopisi hyvin Yle Teeman seuraavan kesän ohjelmistoon!

On myöhäistä itkeä perustuu Roy Hugginsin Saturday Evening Postiin vuonna 1947 kirjoittamaan rikostarinaan. Elokuva alkaa kuin Aristoteleen Runousopin sääntöjen mukainen tragedia: aviopari Jane (Lizabeth Scott) ja Alan Palmer (Arthur Kennedy) ajavat autollaan öisellä tiellä autuaan tietämättömänä kohtalosta, joka heitä odottaa. Äkkiä tapahtuu traaginen erehdys. Tien pientareella odottaa auto, jonka kuljettaja heittää Palmereiden peräpenkille kassillisen rahaa. Kertaheitolla kaikki muuttuu. Myöhemmin katsojalle selviää, että kassin heittäjä oli kiristyksen uhri, joka oli toimittamassa rahansa kiristäjälleen mutta erehtyi autosta. Kun Palmerit avaavat kassin, Jane muuttuu täysin. Rahanhimo ottaa hänet valtaansa, ja kotirouvasta suketuu film noirille tyypillinen femme fatale. Muutos on melkein liiankin äkillinen ja kertakaikkinen, mutta toisaalta tämä korostaa noirin rituaalinomaisuutta.

Lizabeth Scott on erittäin vakuuttava Janena, joka pian manipuloi tapahtumia. Eipä aikakaan, kun aviomies päättää päivänsä romanttisella veneretkellä. Erinomainen on myös Dan Duryea Danny Fullerin roolissa: hän tunkeutuu Palmereiden kotiin etsiväksi tekeytyneenä mutta pian vaatii rahoja itselleen. On myöhäistä itkeä ei kuulu film noirin klassikoihin, mutta Byron Haskin on ohjannut pienen budjetin rikoselokuvan tehokkaasti. Sen voi tulkita kuvauksena keskiluokan haaveista toisen maailmansodan jälkeisessä aineellisen niukkuuden maailmassa. Jane Palmer ja Danny Fuller tuntuvat molemmat patologisen kiihkeästi janoavan parempaa elämää, eikä heillä ole voimaa vastustaa rahasäkin avaamia haavekuvia.

Paholaisen palvelija (1957)

Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957) nähtiin Suomessa teatterilevityksessä tuoreeltaan helmikuussa 1958, mutta vasta nyt se sai televisioensi-iltansa. Tuottajana oli yhdysvaltalainen Hal E. Chester, joka oli 50-luvulla muuttanut Lontooseen ja jatkoi elokuva-alalla aktiivisesti. Käsikirjoituksen laati Charles Bennett, joka oli 1930-luvulla tehnyt yhteistyötä Alfred Hitchcockin kanssa. Käsikirjoitus pohjautui kirjailijana ja keskiajan tutkijana tunnetun M. R. Jamesin tarinaan, jossa amerikkalainen psykologi saapuu tutkimaan paholaiskulttia. Paholaisen palvelijassa paranormaaleja ilmiöitä kriittisesti tarkastelevana tutkijana tohtori John Holdenina nähtiin Dana Andrews.

On pakko tunnustaa, etten ole erityisemmin paholaiskulttia tai okkultismia käsittelevien elokuvien ystävä. Mielenkiintoista on kuitenkin, että usein paholaiskauhun kautta käsitellään suhdetta menneisyyteen. Paholaisen palvelijassa demonismiin vihkiytynyt tohtori Julian Karswell (Niall MacGinnis) on ehdottomasti historian tuntija: hän hypistelee vanhoja käsikirjoituksia, ja pöydällä lepää pino inkunaabeleita. Paholaiseen liittyvä salatieto ja demonologiset opit ovat viestejä menneisyydestä, tukahdutettua tietoa, joka on jäänyt modernisaation varjoon. Tohtori Holden edustaa rationaalista epäilyä, mutta vähitellen hänenkin luottamuksensa horjuu.
 

Paholaisen palvelija on tullut tunnetuksi tuottajan ja ohjaajan erimielisyydestä. Jacques Tourneur olisi halunnut toteuttaa elokuvan hienovaraisemmin ja jättää paholaisen näyttämättä, mutta Hal E. Chesterin vaatimuksesta hirviö rehvastelee niin elokuvan alussa kuin lopussakin. Toisaalta, tämän seurauksena, Paholaisen palvelija on kiinnostava hybridi, joka keikkuu klassisen Hollywood-kauhun ja idullaan olleen eurooppalaisen eksploitaatioelokuvan välimaastossa. Silti elokuvan nautinnollisimpia jaksoja ovat Tourneur’n film noir -henkiset ja 40-luvun kauhuelokuvasta muistuttavat jaksot, esimerkiksi hotellikohtauksessa tai jaksossa, jossa Holden urkkii Karswellin kodissa. Pieni viittaus on myös Tourneur’n Kissaihmisiin (Cat People, 1942), kun Karswellin kissa osoittautuukin Holdenin kimppuun käyväksi leopardiksi.

The Exquisite Corpus (2015)

Vuonna 1958 syntynyt Peter Tscherkassky on Itävallan johtavia kokeellisen elokuvan tekijöitä. Hänen tuorein teoksensa on Cannesin festivaaleilla toukokuussa 2015 esitetty The Exquisite Corpus. Lyhytelokuvalla on kestoa 19 minuuttia, ja se ammentaa elokuvallisesta hylkymateraalista, found footagesta, joka on peräisin eroottisista elokuvista ja mainoksista. Elokuva alkaa oudon arkadisilla näkymillä, joissa alaston pariskunta nousee purjeveneeseen ja seilaa ulapalle. Tscherkassky on itse arvellut, että nämä kuvat ovat peräisin 1960-luvun nudistisesta amatöörielokuvasta. Vanhahtaviin kuviin Dirk Schaeferin sävelet luovat hypnoottisen tunnelman. Kun pariskunta rantautuu, arkadinen näkymä särkyy, ja elokuva syöksyy huikeaan kollaasiin, rannalla lepäävän tuntemattoman kaunottaren uneen.

Tscherkassky on todennut saaneensa vaikutteita 1920-luvun surrealistisista elokuvista, ja kieltämättä välillä tulee mieleen esimerkiksi Buñuelin ja Dalin Andalusialaisen koiran wagneriaaninen eroottisuus, mutta Tscherkasskn tyyli äityy pirstomaan kuvan osiinsa ja rytmittämään kerrontaa musiikilliseksi kokonaisuudeksi. Vaikutteita Tscherkassky on ammentanut myös Man Rayn rayografisista kokeiluista. Elämme digitaalisen elokuvan aikaa, mutta The Exquisite Corpus on tietoisen analoginen teos: se perustuu pikkutarkkaan käsityöhön, jossa elokuvan materiaalisuus on vahvasti läsnä.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)

Katsoimme lasten kanssa Matti Kassilan ohjauksen Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), pitkästä aikaa. Tämä oli kolmas Mika Waltarin käsikirjoitukseen perustuva Palmu-elokuva, mutta siinä mielessä erilainen, että aiemmat kaksi olivat syntyneet vuosina 1939 ja 1940 valmistuneiden romaanien pohjalta. Kun ensimmäiseen Palmu-kirjaan perustuva Kaasua, komisario Palmu (1961) oli saanut ensi-iltansa, Fennadan Mauno Mäkelä soitti Waltarille ja pyysi lupaa saada käyttää hahmoja uudessa elokuvassa. Tämä on sinänsä kiinnostava kysymys, sillä jos Waltari olisi antanut tähän luvan, meillä saattaisi olla paljon enemmän Palmu-elokuvia. Waltari itse totesi myöhemmin: ”Tämä yllytti minut väittämään, että osaisin ehkä itsekin vielä kirjoittaa uuden salapoliisiromaanin. Hän ei tuntunut oikein uskovan, mutta ajattelin, että jo ihan liian kauan olen tuntenut itseni turhantärkeäksi. Siksi aloin kirjoittaa saman tien ja kirjoittaessani minulla oli hauskaa.” Waltari kynäili käsikirjoituksen muutamassa viikossa ja kirjoitti vielä uuden romaaninkin, joka ilmestyi vuonna 1962.

Käsittelimme tänä keväänä elokuvahistorian tutkimusryhmässä suomalaisen elokuvan kahvittelukohtauksia, ja kahvihetket olivat niin vahvasti mielessä, että yhtäkkiä huomasin tarkkailevani niitä myös Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa. Ja totta tosiaan, pannu on kuumana Helsingin poliisilaitoksella alusta lähtien. Kahvin voimalla Tähtitorninmäen arvoitus alkaa avautua. Ylitarjontaakin on, kun Kokki (Leo Jokela) jää murhatun Fredrik Nordbergin veljentyttären Saaran (Maija-Liisa Soinne) kestitettäväksi. Teen juonnin Tähdet kertovat yhdistää majuri Carl Gustaf Vadenblickin (Helge Herala) yläluokkaiseen elämäntyyliin, eikä rehdeille poliiseille moinen juoma tahdo maistua.

Tähdet kertovat, komisario Palmu yltyy loppua kohden hurjaan menoon, ja Helge Herala on täysin pitelemätön karikatyyrinomaisessa Vadenblickin roolissa. Majurin etunimet Carl Gustaf voisivat viitata Mannerheimiinkin, mutta yleensä hahmoa on pidetty yhdistelmänä Adolf Hitleriä ja everstiluutnantti Sven Oskar Lindgreniä (1905–1968). Lindgreniin viittaa ainakin Vadenblickin toiminta sodan aikana, mikä tuo mieleen sotamies Hytin ampumistapauksen elokuussa 1944. Helge Heralan tulkinta on niin hervoton, että jännitys uhkaa purkautua ja koko elokuva on suistua huumorin puolelle. Mutta toisaalta huumoristahan Palmu-elokuvissa on aina kyse, jännityksen ohella.

Kultainen vasikka (1961)

Ritva Arvelon käsikirjoittama ja ohjaama Kultainen vasikka (1961) on suomalaisen elokuvan huippua. Silti se jäi ohjaajansa ainokaiseksi. Arvelo totesi myöhemmin saaneensa tilaisuuden elokuvan ohjaamiseen ”seistyään viisitoista vuotta jonossa”. Aihepiiriksi valikoitui tuttu teos, sillä Arvelo oli juuri ohjannut Intimiteatteriin Maria Jotunin (1880–1943) näytelmän Kultainen vasikka, suurella menestyksellä. Jotunin teos sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin keinottelu valtaa pikkukaupungin asukkaat. Jotunin näytelmä valmistui vuonna 1918, joten se kuvasi ajankohtaista rahanpalvontaa, mutta aikalaisia teos ei miellyttänyt. Varsinaiseen suosioon se kohosi vasta toisen maailmansodan aikana. Näytelmän syntyaika ja sen nousukausi olivat molemmat kriisiajankohtia: Jotuni kuvasi oikeastaan paradoksaalista tilannetta, jossa sodanaikainen pula ja niukkuus saivat ihmiset ajattelemaan rahaa enemmän kuin koskaan. Puutteesta seurasi keinottelu ja mustan pörssin kauppa. Raha oli kaiken mitta.

Kultaisen vasikan aloitus jää mieleen: alkutekstien aikana katsoja näkee pikkukaupungin hiljaisen kadun, ja vasta myöhemmin ilmenee, millaisia intohimoja talojen seinien sisäpuolelle kätkeytyy. Taustalla kuuluvat Osmo Lindemanin sävelet, ja musiikin metallinen kirpeys ja leikittelevyys asettavat tyylilajin. Samalla modernistinen vivahdus nostaa mieleen myöhemmät tšekkiläiset elokuvat, varsinkin se tapa, jolla Kultainen vasikka tuo yhteen modernismin ja mykkäelokuvaviittaukset. Erityisen hauska on alun valokuvaamojakso, jossa nuori Esko Salminen nähdään sotilaana ja Toivo Mäkelä konkarikuvaajana.  Jotunin ja Arvelon tulkinnassa raha ui kaikkeen, mutta enemmän kuin epäjumalanpalvontaa se tuntuu olevan muutoksen janoa. Valokuvaajan puolisolle Katariinalle (Marja Korhonen) raha on keino vapauteen ja itsenäisyyteen. Kultaisessa vasikassa raha ja rakkaus kietoutuvat lopulta erottamattomasti yhteen:  ”Ilman rahaa ei ole halvintakaan rakkautta.”

Aikalaiskritiikeissä viitattiin Kultaisen vasikan teatraalisuuteen tai teatterillisuuteen. Tämä on pikemminkin elokuvan vahvuus: Arvelo käyttää monia vieraannuttamisen keinoja, kuten juuri mykkäelokuvamaisia kohtauksia. Vuosisadan alun kiertueteatteria parodioi katkelma Gustaf von Numersin Elinan surmasta, jonka toteuttamisessa näyttelijät ovat tehneet tutkielman menneen mailman teatterimaneereista. Kaikki on liioiteltua, mutta se ei estä kyyneltä kirpoamasta katsojien silmäkulmaan. 

Eleganssi (2015)

Virpi Suutarin lyhytelokuva Eleganssi (2015) on dokumentti herrojen metsästysharrastuksesta. Elokuva seuraa kolmen talouselämän johtohahmon, Heikki A. Reenpään, Jorma Ollilan ja Antti Herlinin, metsästysretkeä, jossa peltopyyt ja fasaanit saavat kyytiä. Suutari on haastattelussa kertonut saaneensa idean Reenpään valokuva-albumista, jonka kuvat peltopyistä toivat mieleen 1600-luvun laatukuvamaalaukset. Tämä innoitus heijastuu myös itse elokuvassa, niin maisemakuvissa kuin asetelmissakin, varsinkin sidottujen peltopyiden rivissä, joka odottaa kokin käsittelyä. Suutari on edelleen kertonut, miten elokuvaa tehdessä korostui metsästys prosessina, irtautuminen arjen paineista luontoon, jossa saalista ei aina välttämättä edes tule. Eleganssi alkaa metsästyksen keskeltä, etenee koirakeskusteluihin ja lopulta yhteiseen ruokapöytään.

Eleganssin nimi viittaa tyylikkyyteen ja aistikkuuteen, ja kieltämättä Reenpää, Ollila ja Herlin tähän vaikutelmaan tuntuvat pyrkivänkin. Aivan kuin metsästys itsessään ei olisi olennaista vaan se tyylikkyys, jolla sitä toteutetaan. Suutarin elokuva jättää paljon katsojan tulkittavaksi. Toisaalta Eleganssia voi katsoa kunnianosoituksena metsästyksen klassisuudelle, toisaalta taas veteraanimetsästäjien voi tulkita vetäytyneen sekä omaan sisäpiiriinsä että mielikuvitusmaailmaansa, historialliseen aikataskuun, jossa nykypäivän arkistokraatit esittävät eleganttia herkkyyttään. Elokuvan johtohahmo on kiistatta 93-vuotias Reenpää, jonka rinnalla Ollila ja Herlin näyttävät oppipojilta. Eleganssi päättyy rituaaliseen ruokailukohtaukseen, jossa metsästyksen hedelmiä nautitaan – Reenpään istuessa pöydän päässä.