Ritva Arvelon käsikirjoittama ja ohjaama
Kultainen vasikka (1961) on suomalaisen elokuvan huippua. Silti se jäi ohjaajansa ainokaiseksi. Arvelo totesi myöhemmin saaneensa tilaisuuden elokuvan ohjaamiseen ”seistyään viisitoista vuotta jonossa”. Aihepiiriksi valikoitui tuttu teos, sillä Arvelo oli juuri ohjannut Intimiteatteriin Maria Jotunin (1880–1943) näytelmän
Kultainen vasikka, suurella menestyksellä. Jotunin teos sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin keinottelu valtaa pikkukaupungin asukkaat. Jotunin näytelmä valmistui vuonna 1918, joten se kuvasi ajankohtaista rahanpalvontaa, mutta aikalaisia teos ei miellyttänyt. Varsinaiseen suosioon se kohosi vasta toisen maailmansodan aikana. Näytelmän syntyaika ja sen nousukausi olivat molemmat kriisiajankohtia: Jotuni kuvasi oikeastaan paradoksaalista tilannetta, jossa sodanaikainen pula ja niukkuus saivat ihmiset ajattelemaan rahaa enemmän kuin koskaan. Puutteesta seurasi keinottelu ja mustan pörssin kauppa. Raha oli kaiken mitta.
Kultaisen vasikan aloitus jää mieleen: alkutekstien aikana katsoja näkee pikkukaupungin hiljaisen kadun, ja vasta myöhemmin ilmenee, millaisia intohimoja talojen seinien sisäpuolelle kätkeytyy. Taustalla kuuluvat Osmo Lindemanin sävelet, ja musiikin metallinen kirpeys ja leikittelevyys asettavat tyylilajin. Samalla modernistinen vivahdus nostaa mieleen myöhemmät tšekkiläiset elokuvat, varsinkin se tapa, jolla
Kultainen vasikka tuo yhteen modernismin ja mykkäelokuvaviittaukset. Erityisen hauska on alun valokuvaamojakso, jossa nuori Esko Salminen nähdään sotilaana ja Toivo Mäkelä konkarikuvaajana. Jotunin ja Arvelon tulkinnassa raha ui kaikkeen, mutta enemmän kuin epäjumalanpalvontaa se tuntuu olevan muutoksen janoa. Valokuvaajan puolisolle Katariinalle (Marja Korhonen) raha on keino vapauteen ja itsenäisyyteen.
Kultaisessa vasikassa raha ja rakkaus kietoutuvat lopulta erottamattomasti yhteen: ”Ilman rahaa ei ole halvintakaan rakkautta.”
Aikalaiskritiikeissä viitattiin
Kultaisen vasikan teatraalisuuteen tai teatterillisuuteen. Tämä on pikemminkin elokuvan vahvuus: Arvelo käyttää monia vieraannuttamisen keinoja, kuten juuri mykkäelokuvamaisia kohtauksia. Vuosisadan alun kiertueteatteria parodioi katkelma Gustaf von Numersin
Elinan surmasta, jonka toteuttamisessa näyttelijät ovat tehneet tutkielman menneen mailman teatterimaneereista. Kaikki on liioiteltua, mutta se ei estä kyyneltä kirpoamasta katsojien silmäkulmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti