Theodora leikkii tulella (Theodora Goes Wild, 1936)

Olipa mahtavaa katsoa screwball-komedia, jota ei ole aiemmin nähnyt! Jostakin syystä Richard Boleslawskin Theodora leikkii tulella (Theodora Goes Wild, 1936) ei ole osunut kohdalle, mutta nyt tähdet asettuivat kohdalleen. Screwball-komediasta todetaan usein, että se oli tavallaan Hollywoodin itsesensuurin seurausta. Vuodesta 1934 lähtien ns. Hays Code sääteli tarkasti, miten mm. seksuaalisuutta, uskontoa ja esivaltaa tuli kuvata, ja siksi elokuvantekijät joutuivat käyttämään mielikuvitustaan etsiessään kiertoilmaisuja ja kehittäessään vihjailevia kerrontakeinoja. Usein elokuvat olivat todella puheliaita, ja tällainen on myös Theodora leikkii tulella, jonka käsikirjoituksen laati Sidney Buchman Mary McCarthyn tarinan pohjalta. 

Theodora leikkii tulella asettaa keskiöön Lynnfieldin pikkukaupungissa Connecticutissa asuvan pyhäkoulun opettajan ja urkurin Theodora Lynnin (Irene Dunne), joka on salanimellä Caroline Adams kirjoittanut uskaliaan bestseller-romaanin. Lynnfieldin kirjallisuuspiiri lukee teosta pöyristyneenä ääneen tietämättä, että kohukirjailija on heidän keskuudessaan. Screwball-komedian ytimessä on useimmiten sukupuolten välinen taistelu, ja siihen tässäkin elokuvassa päädytään, mutta usein asetetaan vastakkain myös konservatiivinen arvomaailma ja radikaalimpi, nuoren polven elämäntapa. Tällä kertaa sukupuolten välinen taistelu tapahtuu kahdella rintamalla, ensin newyorkilainen Michael Grant (Melvyn Douglas) tunkeutuu Theodoran kotiin ja tekeytyy puutarhuriksi. Kostoksi puolestaan Theodora valtaa Michaelin New Yorkin asunnon ja ottaa kaiken irti Caroline Adamsin hahmosta. Kaiken kaikkiaan Theodora leikkii tulella on viihdyttävää komediaa ja juuri niin sujuvaa kuin mihin vain 30-luvun Hollywood kykeni.

Theodora leikkii tulella on kiinnostava myös ohjaaja Richard Boleslawskin uran näkökulmasta. Boleslawski oli oikealta nimeltään Bolesław Ryszard Srzednicki. Hän oli syntynyt vuonna 1889 Mohyliv-Podilskyissa, nykyisessä Ukrainassa, silloisessa Venäjän imperiumissa, mutta Boleslawskia voi pitää taustaltaan puolalaisena. Hän opiskeli näyttelijäksi Konstantin Stanislavskin johdolla ja osallistui Venäjän ratsuväessä ensimmäiseen maailmansotaan. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän pakeni Puolaan ja ohjasi siellä ensimmäiset elokuvansa. New Yorkiin hän muutti vuonna 1922, vaihtoi nimensä ja ryhtyi tuomaan Stanislavskin oppeja yhdysvaltalaiseen teatterielämään. Elokuvaohjaajana Hollywoodissa hän työskenteli vuodesta 1930 lähtien. Lupaava ura jäi kuitenkin valitettavan lyhyesti, sillä Boleslawski kuoli sydänpysähdykseen vain hieman ennen 48. syntymäpäiväänsä. Theodora leikkii tulella oli viimeinen elokuva, jonka hän ehti saattaa valmiiksi.

Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939)

Kun on olympiavuosi, oli tietenkin pakko katsoa Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939). Kuumeessa Suomessa todella elettiinkin 1930-luvun lopulla, sillä olympialaisten piti toteutua kesällä 1940. Toisin kävi, niin kuin tiedämme. Stadion oli rakennettu valmiiksi, mutta toisen maailmansodan puhkeaminen muutti tulevaisuuden suuntaa. Nimimerkki Valentin, eli Ensio Rislakki, laati käsikirjoituksen jo vuonna 1938, mutta kuvaukset toteutettiin kesä- ja heinäkuussa 1939. Kun elokuvaa kuvattiin, kansainvälinen tilanne oli erittäin kireä. On selvää, että synkkiä pilviä oli jo noussut olympiaunelmaa varjostamaan, ja kesän jälkeen todellisuus jyräsi lopullisesti haaveet murskaksi. Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa sai ensi-iltansa 3. syyskuuta 1939. Silloin tilanne oli jo aavistettavissa, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Saksan joukot olivat vyöryneet Puolaan. 

Aku Korhonen ja Kaarlo Kartio ovat elementissään Lapatossuna ja Vinskinä, parivaljakkona, joka onnistuu totuttuun tyyliin välttämään turhaa työntekoa. Olympialaisiin he eivät sentään osallistu, mutta urheilukärpänen on purrut Suomea siinä määrin, että Kiperän Karamellitehdas Oy haastaa Saron Suklaa Oy:n jaloon kilpaan. Myös Lapatossu ja Vinski pestautuvat mukaan, tosin molemmat käyttävät kepulikonsteja, eikä rehdistä urheiluhengestä ole tietoakaan. Elokuvassa huomio kiinnittyy erityisesti Yrjö Nortan ohjaukseen. Norta käyttää paljon nopeita kameranliikkeitä, muun muassa zoomausta, mikä tuntuu virkistävältä. Taustaltaan hän olikin kokeilija, ja olisi kiinnostavaa tietää, miten tuottaja Särkkä näihin omintakeisiin ratkaisuihin suhtautui.

Perheyritys (Family Business, 1989)

Sidney Lumet on 1960- ja 1970-luvun merkittävimpiä yhdysvaltalaisohjaajia, mutta epätasaista hänen tuotantonsa oli, varsinkin seuraavina vuosikymmeninä. Perheyritys (Family Business, 1989) tarjoaa poikkeuksellisen näyttelijäkaartin, sillä pääosissa nähdään Sean Connery, Dustin Hoffman ja Matthew Broderick. Kriitikot irvailivatkin, että ohjaaja joutuu käyttämään liikaakin vaivaa vakuuttaakseen, että nämä melko erilaiset näyttelijät ovat tarinamaailmassa toistensa sukulaisia, Connery perheen vanhin Jessie, Hoffman hänen poikansa Vito ja Broderick puolestaan Jessien pojanpoika Adam. Kieltämättä kova haaste, mutta vastapainona ovat erinomaiset näyttelijäsuoritukset.

Jessie on suvun häpeäpilkku siinä mielessä, että hän on aina kulkenut elämän laitapuolella, eikä ole kaihtanut väkivaltaa, jos tilanne sellaiseksi äityy. Vito taas on varovainen ja suorastaan häpeää isäänsä, jota puolestaan nuori Adam ihannoi. Kun Jessie ehdottaa yhteistä, viimeistä keikkaa, Vitokin lopulta myöntyy mukaan, mutta sen sijaan että tämä yhteinen taisto vahvistaisi kolmikon siteitä, se uhkaa katkaista ne.  Ryöstö epäonnistuu, vaikkakaan ei yhtä pahoin kuin Lumet'n klassikossa Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975).  Perheyritys on lopulta erikoinen genrehybridi, joka alkaa perhedraamana mutta muuntuu viipyilevästi rikoselokuvaksi. Ehkä juuri tämä hybridisyys sai ainakin minut kiinnostumaan, mitä pidemmälle elokuva eteni. Hybridisyys tuo elokuvaan positiivista ennustamattomuutta. 

The Man Who Wouldn't Talk (1958)

Ajauduimme sattumalta katsomaan oikeussalidraamaa The Man Who Wouldn't Talk (1958). Sen ohjaaja Herbert Wilcox (1890–1977) oli pitkän linjan brittiläinen elokuvatekijä, joka tuli alalle jo 1910-luvun lopulla ja jonka filmografiasta löytyy 59 ohjaus- ja 126 tuotantokrediittiä. Parhaiten Wilcox muistetaan yhteisistä elokuvistaan puolisonsa näyttelijä Anna Neaglen kanssa. Tähän sarjaan kuuluu myös The Man Who Wouldn't Talk, joka käsittääkseni ei ole saanut elokuvateatteriensi-iltaa Suomessa mutta joka on parhaillaan katsottavissa Netflixissä. Kaiken kaikkiaan Netflixin brittielokuvavalikoima on kirjava, mutta Wilcoxin ohjaus kannattaa katsoa, varsinkin jos oikeussaliaiheet kiinnostavat.

The Man Who Wouldn't Talk alkaa hyvin verkkaisesti, jopa niin hidastempoisesti, että katsojan kiinnostus saattaa lopahtaa. Alussa katsoja tutustuu yhdysvaltalaiseen tutkijaan Frank Smithiin (Anthony Quayle) ja hänen oletettuun puolisoonsa Eve Trentiin (Zsa Zsa Gabor). Tosin melko pian paljastuu, että avioliitto on peitetarina, ja tunnettu tutkija on tuotu Lontooseen tapaamaan unkarilaista tiedemiestä, jolla on tärkeää kerrottavaa. Samalla Zsa Zsa Gabor pääsee puhumaan äidinkieltään, unkaria, lyhyessä kohtauksessa, jossa Frank tapaa professori Hovardin.

Elokuvan käänne on murha, jota katsojalle ei näytetä ja jossa Eve saa surmansa. Loppuelokuva käydään oikeussalissa, jossa Frankin puolustusasianajajana toimii Mary Randall (Anna Neagle). Vasta tässä kohtaa elokuva sähköistyy, ja Anna Neagle on roolissaan erinomainen, vakuuttava. Käsikirjoituksen ideana on, että Frank itse ei voi todistaa oikeudessa, koska hänellä on salaista, kylmän sodan kamppailuun liittyvää tietoa, joka ei saa paljastua. Mary Randallin ansiosta Framk Smith vapautuu syytteistä ja pystyy viemään tärkeän viestin Yhdysvaltoihin. Kaiken kaikkiaan The Man Who Wouldn't Talk on kaksijakoinen elokuva, muotopuoli, mutta kiinnostava juuri sellaisena.

Ajojahti (Le Samouraï, 1967)

Ranskalainen näyttelijä Alain Delon menehtyi 18. elokuuta 2024. Hän olisi marraskuussa täyttänyt 89 vuotta. Delon oli 1960-luvun tunnetuimpia elokuvatähtiä, joka esiintyi yli sadassa produktiossa. Omia suosikkejani ovat varsinkin Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960) ja Tiikerikissa (Il gattopardo, 1963) ja Jean-Pierre Melvillen kivikova kolmikko Ajojahti (Le Samouraï, 1967), Punainen ympyrä (Le Cercle rouge, 1970) ja Yön sudet (Un flic, 1972). Delonin uraa muistellessa heräsi pakottava tarve katsoa pitkästä aikaa nimenomaan Ajojahti, joka on ehdottomasti Melvillen tuotannon parhaita, armoton kuvaus yksinäisen palkkamurhaajan ympärillä kiristyvästä silmukasta.

Ajojahti alkaa Jef Costellon (Alain Delon) asunnossa, jossa tämä makaa sängyllä ja puhaltelee tupakan savua kohti kattoa. Keskellä näkyy linnun häkki, mikä ei sinänsä ole tavatonta: häkkilintu on ennenkin symboloinut päähenkilön rajattua elämänpiiriä. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota lintulajiin: häkissä elää punatulkkunaaras, jonka vaitelias vihellys kuullaan aina, kun elokuva pysähtyy Costollon huoneeseen. Punatulkku ei todellakaan ole tyypillinen häkkilintu. Se ei hurmaa laulullaan, mutta Melvillen käsissä linnun vaatimattomuus, ja hiljainen epätoivo, tuntuu riipaisevalta. 

Elokuvan alussa nähdään sitaatti Bushidon tekstiä: mikään yksinäisyys ei ole niin pohjatonta kuin samurain yksinäisyys. Costello on tällainen samurai. Hän suorittaa tehtävän, rikoksen, mutta joutuu ennen pitkää sekä poliisin että rikollisten ajojahdin kohteeksi. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema. Alain Delonin näyttelemistyyli on eleetöntä, lähes sanatonta, mutta patoutuvat tunteet korostuvat, mitä pidemmälle elokuva etenee. Alussa Costello varastaa Citroenin kylmän viileästi. Lopussa hän tekee saman, mutta tuska ja ahdistus alkavat tunkeutua esiin. Karua mutta tyylikästä elokuvaa alusta loppuun. 

Rikosketju (Scandal Sheet, 1952)

Film noir -elokuva Rikosketju (Scandal Sheet, 1952) linkittää toisiinsa kahden ohjaajan urat, nimittäin Samuel Fullerin ja Phil Karlsonin. Rikosketju on Edward Smallin tuottama ja Phil Karlsonin ohjaama, mutta se pohjautuu Fullerin toisen maailmansodan aikana kirjoittamaan rikosromaaniin, joka alun perin ilmestyi vuonna 1944. Se ennakoi jo Fullerin oman ohjaajanuran rikoskuvauksia. Nuoren kirjailijan romaani päätyi Hollywoodin, kun Howard Hawks osti sen oikeudet. Päärooleihin Hawks kaavaili mm. Humphrey Bogartia ja Cary Grantia. Orson Wellesinkin nimi mainittiin suunnitteluvaiheessa. Lopulta Hawks luopui suunnitelmastaan ja myi idean edelleen Edward Smallille. Elokuvan alkuperäisnimi Scandal Sheet on muuten sama kuin John Cromwellin vuonna 1931 ohjaamalla elokuvalla, mutta käsittääkseni elokuvilla ei ole muuta yhteyttä.

Lehdistöaiheiset elokuvat ovat Hollywoodissa melkein oma alalajinsa. Mieleen tulevat esimerkiksi Lewis Milestonen Etusivu uusiksi (The Front Page, 1931) ja sen kaksi myöhempää versiota, Howard Hawksin Meidän vastaeronneitten kesken (His Girl Friday, 1940) ja Billy Wilderin Etusivu uusiks' (The Front Page, 1974), joissa kaikissa käsitellään sensaatiolehdistöä. Wilderin Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole, 1951) kuvaa julkisuuden taikapiirin kyynistä arvomaailmaa, samoin Alexander Mackendrickin Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success, 1957). Sensaatiolehdistön maailmaan sijoittuu myös Rikosketju, joka alkaa kohtauksella New Yorkista. Rikos on tapahtunut, mutta ennen poliisia todistajia ehtii kuulustelemaan New York Express -lehden nuori toimittaja Steve McCleary (John Derek). Seuraavassa kohtauksessa ollaan lehden toimituksessa, jota johtaa voimakastahtoinen Mark Chapman (Broderick Crawford). Yhtiökokouksessa osakkaat kyselevät lehden arvojen perään, sillä perinteinen medium on alentunut halpahintaisten lööppien tekijäksi. Chapman vastaa kritiikkiin kuvaamalla lehden lukijakunnan kasvua ja yrityksen menestystä. Seinää koristaa nouseva käyrä, jonka suunta ohjaa myös toimituksen moraalia.

Tarinan suuri yllätys (spoiler!) liittyy Mark Chapmanin taustaan. Lehti on järjestänyt Lonely Hearts -tanssiaiset, joissa yksinäiset voivat toisiaan kohdata ja lehti voi nostaa julkisuuteen romansseja. Yllättäen Chapmania tulee tapaamaan Charlotte Grant (Rosemary DeCamp), joka paljastuu Chapmanin puolisoksi. Chapman on oikealta nimeltään Grant. Hän on hylännyt vaimonsa ja kunnianhimonsa ajamana asettunut New Yorkiin. Väkivaltaisen tunnekuohun seurauksena Chapman surmaa puolisonsa, ja yhtäkkiä lehden päätoimittaja on itse se murhaaja, jonka identiteettiä Steve McCready yhdessä Julie Allisonin (Donna Reed) kanssa lähtee selvittämään. Vaikkei Rikosketju erityiseen elokuvataiteelliseen suuruuteen nousekaan, Phil Karlson pitää kokonaisuuden taitavasti hyppysissään. Kun kaikki on ratkennut, voittaja on sensaatiolehdistö itse, sillä Lonely Hearts -murhaajan tarina nostaa levikin jälleen uudelle tasolle...

Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940)

Katsoin sivusilmällä Toivo Särkän komedian Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940), jonka olen nähnyt aiemminkin. Lapatossu-elokuvat liittyvät suomalaisen komedian pitkään perinteeseen, ja kaksikko Lapatossu ja Vinski näytti suuntaa monelle myöhemmälle koomikkoparille. Tavaratalo Lapatossu & Vinski oli Aku Korhosen ja Kaarlo Kartion tähdittämän parivaljakon kolmas ja viimeinen elokuva. Kaksi aiempaa olivat Lapatossu (1937) ja Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939). Jo ensimmäisessä elokuvassa yleisön huomiota kiinnitti vakavailmeinen Vinski, jota Kartio näytteli erinomaisesti. Ei ihme, että kahdessa seuraavassa elokuvassa Vinski pääsi jo elokuvan nimeen. 

Viimeisessä elokuvassaan kaksikko seikkailee Ihantalassa, josta Vinski on perinyt kauppaliikkeen, ”tavaratalon”. Kaverukset ajautuvat kilpailuun toisen paikallisen yrittäjän, Juho Senttisen (Toppo Elonperä) kanssa. Kesään 1940 sijoittuvassa elokuvassa talvisodan vaikutukset ovat vahvasti läsnä. Vinski pitää karjalaistyttöä ulkomaalaisena, kun puhe on niin outoa. Romanttiseen sivujuoneen liittyy kätensä sodassa menettänyt vänrikki Paavola (Onni Korhonen), joka pitää itseään kelvottomana sulhasena ja välttää kotiinpaluuta morsiamensa Kirstin (Laila Rihte) luo. Kaukosiirtolaisuuteenkin viitataan, sillä Juho Senttinen on paluumuuttaja, joka on karttanut puolisoaan, tähän asti...

Lapatossu ja Vinski -elokuvia olisi tehty lisääkin, mutta Kaarlo Kartio kuoli influenssan jälkitautiin 27. joulukuuta 1940, vain 36-vuotiaana. Kuolinilmoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa 31. joulukuuta 1940 (kuva alla). Suuri menetys suomalaiselle elokuvalle ja teatterille!

Satamakadun varjossa (99 River Street, 1953)

Satamakadun varjossa (99 River Street, 1953) on Phil Karlssonin tuotannon kovaa ydintä. Edward Smallin tuottama film noir sijoittuu New Yorkiin, pitkälti öisiin maisemiin, niin keskustaan kuin satama-alueellekin. Elokuva alkaa rajusti ja väkivaltaisesti: aloituksessa ollaan nyrkkeilykehässä, ja tarkkaavainen katsoja voi nähdä, miten elokuvan pääroolia esittävää John Paynea rusikoidaan kovalla kädellä. Harva teos alkaa päähenkilön näin silmittömällä kohtelulla! John Payne esittää entistä nyrkkeilijää Ernie Driscollia, joka heti seuraavassa kohtauksessa on vaihtanut alaa. Hän kärsii yhä tappiostaan, elättää puolisoaan Paulinea (Peggie Castle) taksikuskina ja haaveilee huoltoaseman perustamisesta. 

Elämä järkkyy ennen kuin sitä on katsojalle edes kunnolla ehditty esitellä. Paulinella on suhde jalokivivaras Victor Rawlinsiin (Brad Dexter). Samaan aikaan Eddien tuttu Linda James (Evelyn Keyes) haaveilee näyttelijän urasta, saa paikan Broadway-produktiossa ja houkuttelee Eddien outoon teatteriesitykseen. Hävityn ottelun jälkeen seuraa siis kaksi pettymystä tai petosta. Phil Karlsonin film noirin hienoimpia piirteitä on, ettei puolen tunnin jälkeen katsoja hahmota, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Eddie on luisumassa väkivallan tielle.

Karlson ja Payne olivat molemmat toisen maailmansodan veteraaneja. Tämä tulee mieleen, kun 99 River Street etenee. Eddie on rikkinäinen ja haavoittunut. Hän kokee tuskaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva palaa alkuun siinä mielessä, että lopun nyrkkitappelu Rawlinsin kanssa on kuin paluu nyrkkeilykehään. Väkivallan uhkaa Karlson käsittelee tässäkin elokuvassa. Mieleen jää esimerkiksi kohtaus, jossa Mickey (Jack Lambert) yrittää puristaa Eddiestä tietoja. Hän seisoo selän takana ja jakaa läimäytyksiä jokaisen repliikin jälkeen. Samaan tapaan kuin edellisenä vuonna valmistunut Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952), 99 River Street päättyy kaiken rikkinäisyyden ja väkivaltaisuuden jälkeen tasapainoon.