Ajojahti (Le Samouraï, 1967)

Ranskalainen näyttelijä Alain Delon menehtyi 18. elokuuta 2024. Hän olisi marraskuussa täyttänyt 89 vuotta. Delon oli 1960-luvun tunnetuimpia elokuvatähtiä, joka esiintyi yli sadassa produktiossa. Omia suosikkejani ovat varsinkin Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960) ja Tiikerikissa (Il gattopardo, 1963) ja Jean-Pierre Melvillen kivikova kolmikko Ajojahti (Le Samouraï, 1967), Punainen ympyrä (Le Cercle rouge, 1970) ja Yön sudet (Un flic, 1972). Delonin uraa muistellessa heräsi pakottava tarve katsoa pitkästä aikaa nimenomaan Ajojahti, joka on ehdottomasti Melvillen tuotannon parhaita, armoton kuvaus yksinäisen palkkamurhaajan ympärillä kiristyvästä silmukasta.

Ajojahti alkaa Jef Costellon (Alain Delon) asunnossa, jossa tämä makaa sängyllä ja puhaltelee tupakan savua kohti kattoa. Keskellä näkyy linnun häkki, mikä ei sinänsä ole tavatonta: häkkilintu on ennenkin symboloinut päähenkilön rajattua elämänpiiriä. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota lintulajiin: häkissä elää punatulkkunaaras, jonka vaitelias vihellys kuullaan aina, kun elokuva pysähtyy Costollon huoneeseen. Punatulkku ei todellakaan ole tyypillinen häkkilintu. Se ei hurmaa laulullaan, mutta Melvillen käsissä linnun vaatimattomuus, ja hiljainen epätoivo, tuntuu riipaisevalta. 

Elokuvan alussa nähdään sitaatti Bushidon tekstiä: mikään yksinäisyys ei ole niin pohjatonta kuin samurain yksinäisyys. Costello on tällainen samurai. Hän suorittaa tehtävän, rikoksen, mutta joutuu ennen pitkää sekä poliisin että rikollisten ajojahdin kohteeksi. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema. Alain Delonin näyttelemistyyli on eleetöntä, lähes sanatonta, mutta patoutuvat tunteet korostuvat, mitä pidemmälle elokuva etenee. Alussa Costello varastaa Citroenin kylmän viileästi. Lopussa hän tekee saman, mutta tuska ja ahdistus alkavat tunkeutua esiin. Karua mutta tyylikästä elokuvaa alusta loppuun.