Salaviinanpolttajat (2017)

Juho Kuosmasen ohjaama Salaviinanpolttajat (2017) sai maailmanensi-iltansa hetki sitten Tampereella Loud Silents -festivaalilla. Festivaalin aloitteesta syntynyt lyhytelokuva sopii tähän hetkeen erinomaisesti: samanniminen Suomen ensimmäinen fiktioelokuva sai ensi-iltansa jotakuinkin tasan 110 vuotta sitten. Samaan tapaan kuin esi-isänsä, uusi Salaviinanpolttajat on syntynyt nopeasti kevättalven aikana. Vuoden 1907 viinankeittoelokuva sai alkunsa ideakilpailusta, jonka palkinnot julistettiin 10. helmikuuta 1907, ja ensi-ilta koitti Helsingin Maailman Ympäri -teatterissa 29. toukokuuta. Kuosmasen Salaviinanpolttajat on yhtä intensiivinen: se kuvattiin kahdessa päivässä 16-millisellä vieterikameralla. Kuvaajana oli J-P Passi. Elokuvan tekemisen materiaalisuus oli kouriintuntuvasti läsnä sekä itse kuvassa että esityksessä. Loud Silents -festivaalilla nähtiin samassa näytöksessä nähtiin Kuosmasen viisi vuotta aiemmin ohjaama, niin ikään Kokkolassa kuvattu, Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012). Vasta tässä kohtaa ymmärsin, että elokuvathan liittyvät yhteen. Molempiin äänimaiseman loihti Ykspihlajan Kino-orkesteri yhteistyössä foley-artisti Heikki Kossin kanssa. Myös tarinan tasolla elokuvien välillä on kytkentä. Puolituntinen Romu-Mattila ja kaunis nainen on kertomus miehestä (Seppo Mattila), joka saa häädön ja lähtee kauppaamaan tavaroitaan. Samalla hän etsii paikkaansa maailmassa. Vaikuttava on kohtaus kapakassa, jonka myyjä kerää kolehdin vanhan miehen olutlasillista varten. Yhteys elokuvien välillä selviää Salaviinanpolttajien alussa, sillä alkutekstien jälkeen ollaan selvästi Mattilan haudalla. Tulevat viinanpolttajat (Juha Hurme, Jaana Paananen) näyttävät perillisiltä, jotka saavat haltuunsa keittovälineet edelliseltä sukupolvelta. Näin alkoliperinne Suomessa siirtyy...

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajilla on mittaa 15 minuuttia. Vuoden 1907 elokuvalla oli lavastaja Carl Fagerin muistikuvan mukaan pituutta noin 20 minuuttia. Juttelimme tästä elokuvien välisellä tauolla, ja Kuosmanen totesi, että tarinassa ei oikein olisi ollut aineksia varttituntia pidempään. Olen aina epäillyt tuota Fagerin muistikuvaa, jonka täytyy olla muistojen kultaama. Yleensä varhaisten näytelmäelokuvien pituudet olivat merkittävästi lyhyempiä. Vuoden 1907 teoksesta on säilynyt juoniseloste, joka julkaistiin sanomalehdessä ennen ensi-iltaa. Pääpiirteissään Kuosmasen tulkinta noudattelee tätä linjaa: kaksi viinankeittäjää nähdään toimessaan pontikkaa heruttelemassa, paikalle tulee nuori mies, joka houkuttelee salaviinanpolttajat korttipeliin. Seuraa tappelu, ja lopussa poliisi korjaa keittäjät parempaan talteen. Lehti-ilmoituksessa mainittiin myös porsas, joka nähtiin rankkia syömässä. Porsas esiintyy myös Kuosmasen elokuvassa – ja säilyy hengissä, vaikka siitä jo pariin otteeseen ollaan kinkkua tekemässä...

Vuoden 2017 Salaviinanpolttajat on farssi, kuten oli melkoisella varmuudella myös sen kauan sitten kadonnut lähtökohta. Lehti-ilmoituksessa todettiin aikanaan, että Maailman Ympäri -teatterin elokuvakilpailun voitti ”huvittava, seikkaperäisesti selitetty, moniosainen miimillinen farssi”. Kuosmasen tulkinnassa farssi sai yleisön ulvomaan naurusta, varsinkin kohtauksessa, jossa viinankeittäjät antavat laatutakuun pontikastaan ryyppäämällä ilolientään reippaasti ja tekemällä sen jälkeen näköhavaintoja testimielessä: jätän kertomatta varsinaisen jujun. Muistumia 1910-luvun slapstick-komediasta on elokuvan lopussa, kun korttihuijari pakenee liukastellen ja törmää virkavaltaan. Suomessa tehtiin 1910-luvulla vuorenvarmasti myös tällaisia mykkäkomedioita, mutta ne(kin) ovat valitettavasti kaikki tuhtoutuneet. Hjalmar V. Pohjanheimon pojat Asser, Hilarius ja Birger ohjasivat sellaisia farsseja kuin Käpäsen rakkausseikkailu (1914), Tuiskusen kuherruskuukausi (1914) ja Pirteä ja kadonnut kori (1914). Näistähän saisi mukavasti uusintaversioita tuleville Loud Silents -festivaaleille?

Lopuksi: vuoden 1907 Salaviinanpolttajat nähtiin aikanaan myös Tampereella, tosin vasta 7. syyskuuta. Esityksessä nähtiin samaa aineistoa kuin toukokuussa Helsingissä, olkihattujen tekoa Italiassa, polkupyöräajelua, naisten pukuja, eläviä valokuvia Alaskasta ja todennäköisesti myös toinen fiktioelokuva Palvelijan kosto. Sandbergin talossa oli kaksi salonkia, joten teatteri taisi olla varhainen ”rypäleteatteri”. Ilmoitus on Aamulehdestä 7.9.1907: