Orpojen joulu (1994) ja Synti (1996)

Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin perjantaina 7.4.2017 sarja dokumenttielokuvia. Samassa näytöksessä nähtiin Anu Kuivalaisen Orpojen joulu (1994) ja Susanna Helken ja Virpi Suutarin Synti (1996). Orpojen joulu on hyvin henkilökohtainen elokuva Kuivalaisen suhteesta isäänsä, johon hän ensi kertoo ottaa yhteyttä. Elokuvan keskiössä ovat tunteet, epävarmuus, piinaava odotus, toiveet, pettymykset mutta lopulta myös kohtaamisen mahdollisuus ja sovinto. Orpojen joulussa on huumoria, varsinkin kohdassa, jossa spekuloidaan elokuvan myöhemmällä televisioesityksellä. Elokuvan tekemisen teknologia kulkee koko ajan mukana tarinassa, kuvaamisen läsnäolo ja puhelujen äänittäminen antavat teokselle vaikuttavaa karheutta.

Jos Orpojen joulu liikkuu henkilökohtaisen tasolla, Synti on pikemminkin yhteisöllisyyden kuvaus. Ideana on seitsemän kuolemansynnin seuraaminen arjen tasolla: tavalliset suomalaiset paljastavat syntejään, himojaan ja pettymyksiään, ahneuttaan ja laiskuuttaan. Roy Anderssonilta vaikutteita ammentava visuaalinen tyyli on tehokasta, ja Tuomas Kantelisen jyhkeä musiikki antaa jokapäiväisen elämän kokemuksille paikoin surrealistista vivahdusta. Kun Orpojen joulua ja Syntiä katsoi yhdessä, tuntuu, että ne avasivat kiehtovan, toisiaan täydentävän näkökulman 1990-luvun Suomen tunneilmastoon, niin henkilökohtaiseen kuin kollektiiviseenkin. Takana kuultavat vuosikymmenen alun talouslama mutta myös sen jälkeen alkanut nopea nousukausi. Tulevaisuusajattelu oli tullut jäädäkseen, mihin viittaa kiinnostava kommentti skenaariotyöskentelystä. Balkanin sotakin tulee esille arjen kokemuksissa.