Komisario Palmun erehdys Helsingin Kaupunginteatterissa

Helsingin Kaupunginteatteri toi syyskuun alussa ensi-iltaan Joel Elstelän näyttämösovituksen Mika Waltarin salapoliisiromaanista Komisario Palmun erehdys (1940), joka oli kirjailijan toinen Palmu-romaani. Lähtökohdat ovat tietysti haasteelliset, sillä yleisön mieleen on piirtynyt nimenomaan Matti Kassilan elokuvatulkinta vuodelta 1960. Katsojan kaipaama nautinto kytkeytyy vahvasti Kassilan elokuvan kulttimaineeseen. Valtaosa katsojista muistaa enemmän tämän kuin Waltarin romaania. Toisaalta, kuunnellessani yleisön kommentteja esityksen jälkeen, tuntui, että iso osa väestä ei enää muistanut, kuka on murhaaja. Ehkä tämä olisi antanut mahdollisuuksia myös irtiottoon. Luin Waltarin romaanin kesällä pitkän tauon jälkeen, ja ensimmäinen mielikuva oli, että siinä on ripaus kuunnelmamaisuutta. Dialogia on paljon ja toimintaa suhteellisen niukasti. Romaanin alussa Waltarin täytyy pohjustaa kertomusta tuomalla esiin Bruno Rygseckin talolle kerääntynyt joukko ja heidän taustansa ja suhteensa Brunoon. Waltari tekee tämän lopulta taitavasti Palmun esittämien kysymysten kautta. Teatteriesityksen alussa en voinut olla ajattelematta tätä, sillä tuntui, että sanoja oli välillä aika paljon. Mutta vähitellen dialogi tempasi mukaansa, viimeistään esityksen puoliväliä.

Komisario Palmun erehdyksessä elokuvallisuus on välttämätön ja väistämätön elementti. Näistä lähtökohdista Elstelän ohjaus toimii hyvin. Tapahtumat pysähtyvät, vähän niinkuin Kassilan elokuvassa, ja kerronta asettuu kuvaamaan, miten asiat edellisenä iltana olivat menneet, tai olisivat voineet mennä. Leikkaus toimii myös näyttämöllä. Erityisesti pidin kuvitteellisesta jaksosta, jossa Aimo Rykämö (Antti Peltola) käy kolkkaamassa Brunon ja vielä harkitsee, mihin suuntaan katkaisijaa pitäisi kääntää. Ymmärrän hyvin, että Kokin (Risto Kaskilahti) on pakko laulaa ravintolakohtauksessa ”Silmät tummat”, koska sitä kaikki odottavat, mutta alkuperäisromaanissahan tätä laulua ei ole. Sanoisin, että kohtaus meni juuri niin kuin oli hyvä, jo siksikin, että Risto Kaskilahti oli Kokkina aivan omanlaisensa hahmo. Tähän väliin voi todeta myös Eero Saarisen Batlerin, joka oli herkullinen hovimestaritutkielma ja jossa oli yllättävästi jussijurkkamaisia piirteitä.

Ajatukseni risteilivät esityksen aikana, ja pohdin välillä sitä, miten voimakkaasti Waltarin maailmassa sukurasitteet ja degeneraatio luonnehtivat yläluokkaista Rygseckin väkeä. Kaupunginteatterin tulkinnassa Bruno oli enemmän kuin dekadentti: hän oli paholaismainen hahmo, joka toikkaroi punaiset sarvet päässään, ja hänen häikäilemättömyytensä oli ylitsevuotavaa.  Jari Pehkonen oli roolissa erinomainen. Onnistunut oli myös Mikko Kivisen valinta Palmuksi, ja tuntuu, että hahmossa on ripaus enemmän myötätuntoa kuin Joel Rinteen Palmussa. Tosin esikuvakin tuodaan esiin, vaikkakin aivan lopussa, jossa tuttu Palmu-nauru on tuotu mukaan tarinaan. Minuun suurimman vaikutuksen teki ehdottomasti Leena Uotila, joka Brunon tätinä Amalia Rygseckinä yksinkertaisesti varastaa show’n ennen esiripun laskeutumista. Kaiken kaikkiaan: esitys kannatti nähdä. Se avaa katsojan eteen Palmun erilaiset tulkinnalliset kerrostumat. Jos joskus tulevaisuudessa elokuvan- ja teatterintekijät pääsisivät kunnolla pöyhimään Waltarin jäämistöä, olisi mukava nähdä karnevalistisempia tulkintoja, jotka ovat vähemmän uskollisia alkulähteilleen. Se aika koittaa vielä joskus.