Raymond Chandlerin jäljillä

Osallistuin San Diegossa German Studies Associationin konferenssiin 29.9.–2.10.2016. San Diegon edessä avautuu Tyynimeri, jonka tyrskyt ovat tulleet tutuksi sodanjälkeisestä film noirista. Mutta San Diegolla on myös aurinkoisemmat kasvot: Billy Wilder kuvasi komediansa Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) kaupungin edessä sijaitsevalla Coronadon saarella. Hotel del Coronadon pihalla kasvaa yhä Kanariantraakkipuu (Dragon Tree), joka vilahtaa elokuvassa Marilyn Monroen, Jack Lemmonin ja Tony Curtisin kulissina. Rikosfiktion historiaan San Diegon kytkee tosiasia, että kirjailija Raymond Chandler (1888–1959) eli siellä viimeiset vuotensa. Chandler muutti La Jollaan toisen maailmansodan päätyttyä, vuonna 1946, eikä hän enää lähtenyt Etelä-Kaliforniasta.

Vuosi 1946 oli chicagolaissyntyiselle Chandlerille käännekohta. Hän oli muuttanut La Jollaan, ja hänen ensimmäinen romaaninsa Syvä uni (The Big Sleep, 1939) oli juuri saanut ensi-iltansa Howard Hawksin ohjaamana salapoliisielokuvana. Humphrey Bogartin tulkitsemana Philip Marlowe tuli dekkarin ikoniseksi kuvaksi. Samana vuonna valmistui myös Sinisen dahlian mysteeri (The Blue Dahlia, 1946), joka oli Chandlerin ainoa alkuperäiskäsikirjoitus. Chandler sai siitä toisen Oscar-ehdokkuutensa – edellinen oli ollut käsikirjoitus Billy Wilderin ohjaukseen Nainen vailla omaatuntoa (Double Indemnity, 1944). Menestyksestä huolimatta Chandler ei viihtynyt Hollywoodissa. Vielä 50-luvulla hän teki yhteistyötä Alfred Hitchcockin kanssa elokuvassa Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951), mutta yhteistyö päättyi mykkäkouluun.

Chandler kirjoitti romaaninsa Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1954) La Jollassa, Tyynenmeren rannalla, samoin viimeiseksi jääneen Vuosien varjon (Playback, 1958). Liiallinen alkoholin käyttö alkoi haitata kirjoittamista, eikä puoliso Cissy Chandlerin kuoleman 1954 jälkeen elämä enää tuntunut mielekkäältä. Viimeinen romaani Poodle Springs jäi kesken.

Kun kerran tieni oli kulkenut San Diegoon, oli pakko käydä etsimässä Chandlerin legendaarista asuntoa La Jollasta. Lopulta se löytyi – libanonilaissyntyisen taksikuskin avustamana – osoitteesta 6005 Camino de la costa. Nyt asunto on muuttanut muotoaan, ja se on yksityisomistuksessa, mutta portaikon vieressä on muistolaatta (kuva ohessa). Talo ja sen portaikko tuovat mieleen Pitkien jäähyväisten kohtauksen, jossa Lonnie Morgan ajaa Marlowen kotiin: ”I shut the car door and he turned and drove off down the hill. When his tail lights vanished around the corner I climbed the steps, picked up newspapers, and let myself into the empty house. I put all the lamps on and opened all the windows.” Chandlerin talo sijaitsi juuri siinä kohdassa Camino de la costaa, josta avautuu näkymä merelle.

Jatkoin Chandler-vaellustani suunnistamalla kohti Mount Hopen hautausmaata, jossa kirjailijan viimeisen leposijan sanotaan olevan. Epätoivon tunne valtasi hautausmaan portilla, sillä näky toi mieleen Sergio Leonen Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtauksen. Hautakiviä ulottui silmänkantamattomiin. Auringonpaahtamien nurmikenttien välissä kulki leveitä väyliä, sillä kaikki – minua lukuun ottamatta – liikkuivat autolla etsiessään läheistensä tyyssijoja. Käännyin pois ja lähdin etsimään apua, mutta ainoa ihminen, jonka löysin, oli virkailija viereisen mausoleumin tiskillä. Ei apua, olin pikemminkin rikkonut hautarauhaa. Päätin palata takaisin, ja jatkoin tarpomista paahteessa. Vihdoin, hautausmaan toiselta laidalta, löysin toimiston, jossa osattiin neuvoa. Chandlerin hauta löytyi pitkästä rivistä vaatimattomia kiviä, ja laatta oli osin painunut ruohikkoon (kuva alla). Luin myöhemmin, että vuonna 1954 kuolleen Cissyn tuhka jäi odottamaan läheiseen mausoleumiin, ehkäpä juuri sinne jonne olin vahingossa eksynyt, ja vasta vuonna 2011 pariskunta saatettiin yhteen. Alkuperäisen kiven alapuolelle asetettiin parin yhteinen kivi, johon kaivarrettiin sitaatti romaanista Syvä uni: ”Dead men are heavier than broken hearts.” Tämäkin teksti oli jo ehtinyt painua nurmikon kätköön.