Vihreä leski (1968)

Jaakko Pakkasvirta esiintyi ohjaajana jo vuonna 1964 elokuvassa X-Paroni yhdessä Risto Jarvan ja Spede Pasasen kanssa, mutta ensimmäinen soolo-ohjaus Vihreä leski valmistui vasta neljä vuotta myöhemmin. Tätä ennen hän oli osallistunut Jarvan Onnenpelin (1965) ja Työmiehen päiväkirjan (1967) käsikirjoitustiimiin. Olemme nyt sodanjälkeistä kotimaista elokuvaa penkovassa Elokuvahistorian tutkimusryhmässä päässeet aikaväliin 1964–1970, ja otimme avauselokuvaksi Vihreän lesken, jossa on ajankuvaa riittämiin. Televisio on tullut koteihin: lapset katsovat Virginialaista ja naureskelevat paukuttelun lomassa, mikä ei voi olla viittaamatta aikalaiskeskusteluun yhdysvaltalaisten tv-sarjojen kielteisistä vaikutuksista. Viittauksia saa myös kuumatkailu, vaikka Neil Armstrongin legendaariset askeleet olivat vielä edessäpäin. Avaruus on erityisesti läsnä Vihreän lesken alussa ja lopussa, kun Kirka esittää Henrik Otto Donnerin säveltämän ja Pakkasvirran sanoittaman Avaruuslauluun: ”Me jätämme maan ja taivaan, lähdemme pois, ylöspäin, astumme avaruuslaivaan käsi kädessä sylikkäin...”

Aloituksen jälkeen Vihreä leski ei hylkää maata vaan on pikemminkin hyvin tiiviisti ja juurevasti maan pinnalla. Nopeasti Pakkavirta esittelee tapiolalaisen lähiörouvan Helinä Lehmuston (Eija Pokkinen), jota nuori sosiologi Sam Tietäväinen (Matti Siitonen) on haastatellut useampaan otteeseen. Nyt käytössä ovat radiopuhelimet, joiden avulla sosiologi pääsee olennaiseen, sillä kasvotusten ihmiset eivät kerro yhtä avoimesti tunteistaan. Moderni teknologia assosioituu avaruusmatkailuun, johon viitataan tavan takaa. Ihmiset ovat kuin toisilleen kaukaisia taivaankappaleita, joihin saa yhteyden vain radioteitse. Nykyisen kännykkäelämän keskellä kauppakassista sojottava radiopuhelimen antenni tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, samoin puhelinta näpräävä lapsi, jonka äiti komentaa tuota pikaa unten maille.

Vihreä leski oli ajankohtainen puheenvuoro lähiöitymisen ongelmista. Elokuva korostaa voimakkaasti ydinperhettä, tai pikemminkin sen epätäydellisyyttä, sillä Vhreässä leskessä äiti ja lapset saavat viettää iltaa keskenään, alakuloisina, kun kemikaliobisneksiä tekevä isä-Pentti (Risto Aaltonen) kurvailee autollaan ympäri Suomea. Helinä näyttää olevan täysin irrallaan juuristaan. Kampaamokohtauksessa viitataankin Helinän vahvoihin maalaishiuksiin: Helinä on yksi suuren muuton subjekteista, joka on erkaantunut sukunsa siteistä ja jäänyt yksin. Tapiolalaisessa uimahallissa jumppaavien lähiörouvien vastavoimana on dekadentin kampaamon viettelevä ilmapiiri, joka tempaa Helinän mukaansa. Aikalaiskritiikot näkivät Helinän maailman romahtamisessa Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965) vaikutusta. Itse ajattelin enemmänkin Vera Chytilovan elokuvaa Jostakin muusta (O necem jiném, 1963), joka sai Suomessa elokuvateatteriensi-iltansa helmikuussa 1964. Chytilovan teos nähtiin televisiossakin lokakuussa 1967.