Laki (1959)

Gina Lollobrigida, Yves Montand, Melina Mercouri, Marcello Mastroianni, Pierre Brasseur, Joe Dassin, Paolo Stoppa... Jos haluaa nähdä 1950-luvun eurooppalaisen tähtisikermän, kannattaa katsoa Jules Dassinin ranskalais-italialaisena yhteistyönä ohjaama Laki (La loi / La legge, 1959). Dassin tuli tunnetuksi loistavista rikoselokuvista, sellaisista kuin Raakaa voimaa (Brute Force, 1947), Alaston kaupunki (The Nakes City, 1948), Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949) ja  Suurkaupungin laki (Night and the City, 1950), mutta hänen uransa ajautui vaikeuksiin 1950-luvun kommunistivainojen aikaan, ja hän jatkoi uraansa Euroopassa. Laki valmistui tilanteessa, jossa Dassin oli ehtinyt jo tehdä Ranskassa maineikkaan Rififin (Du Rififi chez les hommes, 1955). Edessä oli kansainvälinen menestys Ei koskaan sunnuntaisin (Pote tin Kyriaki / Never on Sunday, 1960).

Laki perustuu ranskalaisen kirjailijan Roger Vaillandin romaaniin. Alussa tuntuu siltä kuin elokuva olisi ranskalainen karikatyyri italialaisesta elämäntavasta. Ensimmäiset kuvat johdattelevat pikkukaupungin raukeaan elämäntyyliin. Joutilasta elämää puhkovat intohimon leimahdukset, ja kylän miehet viettävät aikaasa kirkon kupeella istuen tai baarissa notkuen. Miltähän tämä on näyttänyt italialaisen aikalaisyleisön mielestä? Joka tapauksessa vähitellen Dassin punoo ihmissuhteista mielenkiintoisen verkoston. Tyylittely tuo paikoin mieleen Luis Buñuelin. Elokuvan keskushahmo on nuori Marietta (Gina Lollobrigida), joka on rakastunut paikalliseen agronomiin, Enricoon (Marcello Mastroianni). Rahat eivät kuitenkaan riitä avioliittoon. Samaan aikaan kylää hallitseva pikkurikollinen Matteo Brigante (Yves Montand) haluaisi Mariettan itselleen. Matteon poika Francesco (Raf Mattioli) on puolestaan ihastunut paikallisen tuomarin kauniseen vaimoon Lucreziaan (Melina Mercouri).

Kylän salaperäisin hahmo on Don Cesare (loistava Pierre Brasseur), joka kohoaa lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Hän elää antiikin veistosten keskellä, suljettujen ikkunoiden takana, jotta hänen ei tarvitsisi kuunnella nykypäivän alennustilaa. Cesarella on läheinen suhde Mariettaan, ja lopussa, vähän ennen kuolemaansa, hän tarjoaa tälle auttavan kätensä. Elokuvan nimi ei viittaa Cesaren asemaan vaan kylän miesten harrastukseen, leikkiin, jota he kutsuvat laiksi. Yksi vuorotellen saa nöyryyttä toisia. Todellinen manipulaattori on kuitenkin Matteo Brigante, jonka käsistä valta vähitellen luisuu. Ehkä elokuvan voisi tulkita niin, että Matteon käsissä vanha Cesaren edustama patriarkaalinen valta on muuttunut konservatiiviseksi, epäajanmukaiseksi, pysähtyneisyyden tilaksi. Samalla hetkellä kun Cesare kuolee, Matteon valtakin katoaa. Enricon haave on ollut läheisten suoalueiden kuivattaminen ja siten malarian kitkeminen alueelta. Viimeisissä kuvissa Enrico lähtee tähän tehtävään yhdessä Mariettan kanssa.