Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950)

Juhlistimme juhannusta katsomalla kotimaisen klassikon, Ville Salmisen musiikkipitoisen komedian Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950). Olen aina ajatellut, että elokuvan alussa on ehkä liikaakin musiikkinumeroita, sillä juoni ei tahdo lähteä käyntiin. Saimaalla seilaavan Prinsessa Armadan kankea miehistö joutuu jopa tanssiesityksiin toinen toisensa perään, ennen kuin näkökulma siirtyy mustalaisleirille. Kipparikvartetti on lainannut äänensä Prinsessa Armadan miehistölle: Hannes Häyrinen kajauttelee Auvo Nuotion äänellä, mutta sopiihan se, ja Kalle Viherpuu mörisee Teijo Joutselan tahtiin. Hauska ristiriita on se, että Kauko Käyhkön ääntä kuullaan playback-kohtauksissa, mutta myöhemmin hän ilmaantuu myös valkokankaalle santarmipäällikön sivuroolissa. Musiikin painottamienn on tietysti selviö, sillä elokuva pohjautuu Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen balladiin ”Kaunis Veera”, jonka Jurva levytti 1942. Pekkarinen kirjoitti aiheesta vielä näytelmän pian sodan jälkeen. Se nähtiin Saimaan rannalla Lappeenrannassakin vuonna 1949.

Jos suomalaisesta elokuvasta etsitään peilailukohtauksia, silloin Kaunis Veera on ehdoton katsottava. Elokuvan alussa laivan kahvinkeittäjä Susanna (Tuija Halonen) valitaan Saimaan kauneimmaksi, ja hän saa palkinnoksi peilin. Eipä aikakaan, kun Susanna peilailee hytissään ja kahvinkeitto saa jäädä. Peiliä – ja ennen kaikkea peilailevaa naista – on länsimaisessa kulttuurissa käytetty turhamaisuuden symbolina. Susanna saa jäädä, ja Prinsessa Armadan kahvinkeittäjäksi pestataan vanhempiensa hoteista karannut romanityttö Veera (Assi Nortia). Kauniin Veeran etniset stereotypiat ovat rajuja, varsinkin viiksekkään Zingalin (Veikko Uusimäki) veren kiehunta jää mietityttämään. Toisaalta, Veeran ottovanhempina, Daariana ja Salomona, nähdään Elna Hellman ja Eero Roine, jotka ovat vastustamaton pari.

Tarinan tasolla Kaunis Veera seuraa Prinsessa Armadan matkaa puutavaralastissa Pietariin ja takaisin. Lopputuloksen perusteella on ilmeistä, että trafiikkia on enemmän Pietarista Suomen suuntaan. Kun tervahöyry lähtee paluumatkalle, masinistin tilalla on komea upseeri (Rolf Labbart), joka ei ole alistunut Venäjän armeijan kovaan kuriin ja joka Armadan miehistön harmiksi hurmaa Veeran. Eipä aikakaan, kun ruumasta löytyy toinen miespuolinen karkuri (Eino Kaipainen), joka lopulta paljastuu Veeran oikeaksi isäksi – mikä samalla osoittaa Veeran valkolaiseksi. Lopulta laivasta löytyy vielä kolmas pakolainen, ruhtinatar Tolka (Elsa Turakainen), jonka uskomaton hurmauskohtaus on elokuvan parasta antia. Elokuvan viime metreillä kansallispukuinen Susanna palaa nöyrtyneenä laivalle, jolloin tarinan tasapaino palautuu. Prinsessa Armada on kuin suomalaisen kulttuuri 1940- ja 1950-lukujen taitteessa: vieraat vaikutteet on torjuttu, ja tervahöyry jatkaa puksuttamistaan Saimaan aalloilla.