Intohimojen keisarinna (1934)

Josef von Sternbergin ohjaus Intohimojen keisarinna (The Scarlett Empress, 1934) tunnetaan yhtenä viimeisistä Hollywood-elokuvista, jotka valmistuivat ennen Production Coden aikaa. Ja tämän kyllä huomaa: seksuaalisia vihjeitä on yltäkylläisesti, alusta loppuun asti, vaikkakin kierrokset vain lisääntyvät sitä mukaa, kun Sophie (Marlene Dietrich) muuttuu vähä vähältä Katariina Suureksi. Sternbergin ohjaus ja Bert Glennonin kuvaus ovat häikäisevää katsottavaa, vaikka voin hyvin ymmärtää, jos liioiteltu tyyli kääntyy itseään vastaan. Sternberg taisi itse kutsua elokuvaansa ”häikäilemättömäksi retkeksi elokuvalliseen tyyliin”, ja sitä teos onkin. Näyttämökuvat ovat suurellisia, yksityiskohtaisia, ja kameran liikkeet näyttäviä.

Intohimojen keisarinnaa katsoessa jäävät erityisesti groteskit veistokset mieleen. Ne väijyvät joka suunnalla, muistutuksina raadollisista tunteista, kuin vastakuvana kaikelle sille koristeellisuudelle, jonka keskellä elokuva kuvittelee Venäjän hallitsijoiden eläneen. Veistokset ja niiden varjot antavat elokuvalla oudon surrealistisen tunnelman. Hahmot toteutti sveitsiläissyntyinen Peter Ballbusch (alk. Rudolph Fischer, 1902–1966), joka työskenteli Hollywoodissa 1930-luvulta lähtien paitsi kuvanveistäjänä myös erikoistehosteiden suunnittelijana ja ennen kaikkea leikkaajana. Okkultismista kiinnostunut Ballbusch ohjasi sittemmin kaksi Nostradamuksesta kertovaa dokumenttielokuvaa. Youtubesta löytyy hämmästyttävä Ballbuschin luento vuodelta 1961: linkki löytyy tästä.

Intohimojen keisarinna on Marlene Dietrichin näytöstä, ja hänet nähdään asiaankuuluvasti erilaisissa asuissa. Elokuvasta voi mainita myös Sam Jaffen suorituksen pähkähullun Pietari III:n roolissa. Jaffe teki pitkän uran niin näyttämöllä kuin elokuvassa ja televisiossakin, ja monet muistavat hänet William Wylerin Ben-Hurin (1959) Simonideksena. Intohimojen keisarinna kulminoituu Katariinan valtaannousuun, jota tahdittavat hämmästyttävästi Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen sävelet. Muutoin elokuvassa käytetään ennen kaikkea Pjotr Tshaikovskin musiikkia, varsinkin neljännen sinfonian alkua. Pieni Suomikin saa elokuvassa osansa, sillä käsikirjoituksessa viitataan sotatoimiin Suomen suunnalla.