Revitty esirippu (1966)

Alfred Hitchcockin Revittyä esirippua (Torn Curtain, 1966) ei yleensä pidetä ohjaajan parhaimpiin kuuluvana, ja se valmistuikin epäonnisissa olosuhteissa. Merkittävä takaisku oli Hitchcockin ja säveltäjä Bernard Herrmannin yhteistyön kariutuminen. Aihe, kylmän sodan kilpavarustelu ja vakoilutoiminta, oli ajankohtainen, mutta Hitchcock ei ollut tyytyväinen Brian Mooren käsikirjoitukseen. Naispääosaan valitulla Julie Andrewsillä oli vain vähän aikaa kuvauksille, joten projekti piti käynnistää nopeammin kuin Hitchcock toivoi. Miespääosaan tuli Paul Newman, joka lähetti ohjaajalle 14-kohtaisen listan käsikirjoituksen ongelmista. Tarinan keskiössä on yhdysvaltalainen fyysikko Michael Armstrong (Paul Newman), joka on kihlattunsa ja assistenttinsa Sarah Shermanin (Julie Andrews) kanssa kongressissa Kööpenhaminassa. Alku on kuvattu pitkälti Sarahin näkökulmasta, ja yhtäkkiä Michael alkaa käyttäytyä epäilyttävästi. Michael sanoo lähtevänsä Tukholmaan mutta valitseekin lennon Itä-Berliiniin. Hetken näyttää siltä, että ydinfyysikko on loikkaamassa rautaesiripun tuolle puolen ja antamassa taitonsa kommunismin palvelukseen. Eipä aikaakaan, kun tilanne muuttuu, ja Michael onkin selvittämässä, miten pitkälle Leipzigin yliopiston professori Gustav Lindt (Ludwig Donath) on päässyt omissa tutkimuksissaan.

Alfred Hitchcockin kädenjälki näkyy kautta linjan, mutta ennen kaikkea elokuvan ensimmäisellä puoliskolla. Mel Stadlerin suunittelemat alkutekstit virittävät mystistä tunnelmaa ja paljastavat välähdyksiä tulossa olevasta tarinasta. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan fyysikkokongressin ekskursiolla Norjan rannikolla, laivassa, jonka lämmitys ei toimi. Aamiaiskohtaus on kuvattu sanattomasti, pienten vihjeiden kautta. Seuraavassa jaksossa ollaankin jo Kööpenhaminassa, Hotelli d'Angleterressä, jonka aulaan Hitchcock on sijoittanut cameoesiintymisensä. Alussa tarina kulkee hyvin, ja ohjaaja rakentaa epäilyksiä Michaelin toimintaa kohtaan. Tosin jos kaikki kylmän sodan vakoojat olisivat todella olleet näin korostuneen salamyhkäisiä, paljonkaan ei olisi jäänyt ulkopuolisilta pimentoon...

Revitty esirippu on tehty Hollywoodissa, mutta kiinnostavaa on, että Hitchcock etsi tuntumaa aihepiiriin omakohtaisten kokemusten kautta. Hän matkusti saman reitin kuin päähenkilönsä Michael Armstrong. Hitchcock aloitti Kööpenhaminasta, lensi romanialaisen lentoyhtiön koneella Itä-Berliiniin, kävi Leipzigissa ja jatkoi vielä lopuksi Ruotsiin. Kerrotaan, että Hitchcock taltioi äänimaisemaa Itä-Saksassa saadakseen elokuvaansa sopivaa atmosfääriä. Ovatkohan nuo äänitteet vielä jossakin tallessa? Lopullisessa elokuvassa erityisen vaikuttava on jakso, jossa Michael lähtee ”aamukävelylle” ja saa peräänsä Stasin agentin Gromekin (Wolfgang Kieling). Michael astuu museoon, jonka fasadi ja interiöörit on rekonstruoitu lavastein ja erikoistehostein. Kuvat ovat hämmentävän hienoja, ja juuri tässä jaksossa Hitchcock osoittaa taitonsa jännityksen mestarina. Michaelin ja Gromekin askeleet kaikuvat tyhjissä saleissa vuorotellen ja perpektiiviset kuvat luovat tilan tuntua. Kohtaus on erinomainen, ja sen hienostuneisuus on melkein vastakohta elokuvan lopussa nähtävälle kömpelölle ja ylipitkälle bussimatkalle Leipzigistä Berliiniin.

Revityn esiripun tähtihetkiä on Gromekin murhakohtaus, joka pikkutarkassa suunnittelussaan tuo mieleen Psykon suihkukohtauksen. Tosin nyt Hitchcock korostaa surmaamisen ruumiillisuutta ja työläyttä, ja jakso on väkivaltaisuudessaan hämmentävä. Samalla se on esimerkki loisteliaasta leikkaustaidosta. Elokuvan ”MacGuffin”, käyttääkseni Hitchcockin ilmaisua, on vaikeasti kuvattava, sillä Michael haluaa saada selville Gustav Lindtin pään sisäisen idean, tieteellisen ratkaisun. Revitty esirippu kulminoituu kohtauksessa, jossa fyysikot vuorotellen tarttuvat liituun ja piirtelevät laskutoimituksia taululle. Idea on epäilemättä ollut hankalasti toteutettava, mutta se toimii lopulta onnistuneesti.