Gravity (2013)

Kevään kiireet ovat hidastaneet blogikirjoittamista, ja jo jokin aika sitten katsoimme meksikolaisen Alfonso Cuarónin elokuvan Gravity (2013). Vuonna 1961 syntynyt Cuarón on tehnyt pitkän uran ohjaajana, ja hän on selvästikin moniosaaja, joka on myös käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja, kuvaaja... Omia ohjauksia on syntynyt harvakseltaan. Meksikossa valmistuneen Ja äitiäs kans (Y tu mamá también, 2001) jälkeen valmistui, ei enempää eikä vähempää kuin, Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 2004). Astetta omaperäisempi oli dystooppinen Ihmisen pojat (Children of Men, 2006), mutta on selvää, että Gravity on varsinainen tour de force: Cuarón on luonut kokonaisuutta monessa eri roolissa ja tuntuu, että hän on onnistunut yhdistämään mainstreamin kaupalliset tavoitteet ja oman taiteellisen kunnianhimonsa.

Gravityssä viehättää sen minimalistisuus. Elokuvalla on pituutta napakat 91 minuuttia. Nykyään leffojen kestot ovat pääsääntöisesti lähempänä kahta tuntia, mutta on hienoa katsoa teosta, jonka ideana on kertoa vain se, mikä on välttämätöntä. Jo Gravityn alku toimii hyvin. Astronautit Ryan Stone (Sandra Bullock) ja Matt Kowalsky (George Clooney) ovat sukkulalennolla ja tekemässä avaruuskävelyä korjaustöiden vuoksi. Kohtaus on lopulta varsin epäelokuvallinen ja epädramaattinen, sillä päähenkilöiden taustat, tunteet ja ihmissuhteet paljastuvat vain radiotaajuuksilla kuultavan dialogin kautta. Itse asiassa elokuvassa ei muita näyttelijöitä olekaan, ellei lukuun oteta ääniaalloilla kuultavia muita ääniä. Avaruuden yksinäisyys korostuu siinä tavassa, jolla maapallon elämä on läsnä vain etäisenä kaikuna tai taajuuksien läpi vaimeasti kuuluvana kajastuksena. Kuristavaa yksinäisyyden kokemusta vahvistaa Mattin katoaminen kohti tyhjyyttä: elokuvasta tulee Ryan Stonen selviämistarina. Asetelma tuo etäisesti mieleen Ridley Scottin Alienin, mutta tällä kertaa selviytymistarinaan ei hirviötä tarvita.

Mietin paljon elokuvan nimeä Gravity. Elokuvan henkilöt ovat hyvin konkreettisesti erilaisten voimien vaikutuspiirissä. Pääosin nämä voimat eivät ole heidän hallinnassaan, ja luonnonvoimatkin vaikuttavat kaoottiselta vektoreiden joukolta, jonka tempoileva ote heittelee milloin minnekin. Omanlaistaan painovoimaa ovat ne tunteet, jotka vetävät Ryania takaisin maahan, ne siteet, joista hän on jo hetken aikaa päästämässä irti. Painovoimaa on toki myös se musertava voima, joka sinkoaa kapselin loppukohtauksessa ilmakehän halki. Kun Ryan raahautuu rannalle ja kohoaa seisomaan, painovoimalle on syntynyt vastavoima, halu irrota otteesta ja elää.