Wien - unelmieni kaupunki (1957)

Wien – unelmieni kaupunki (Wien, du Stadt meiner Träume, 1957) jäi Willi Forstin viimeiseksi ohjaukseksi. Se on toisaalta johdonmukainen päätös pitkälle uralle, toisaalta jo monin tavoin väsynyt, epäajanmukainen teos, joka ei enää tuonut sellaista suosiota kuin 1930- ja 1940-lukujen fantastiset Wien-kuvaukset. Elokuvan nimi viittaa Rudolf Sieczynskin vuonna 1914 säveltämään ja sanoittamaan lauluun. Musiikki on ylipäätään elokuvan kokoava voima, niin kuin lähestulkoon kaikissa Forstin ohjauksissa. Wien – unelmieni kaupunki vahvistaa mielikuvaa Wienistä musiikin tyyssijana: tosin ainoa säveltäjä, jonka maalliseen vaellukseen Wienissä viitataan, on Beethoven, mutta musiikkikohtauksia on silti paljon. Elokuvan hahmoihin kuuluu musiikinopettaja Peter Lehnert (Adrian Hoven), joka nähdään lopulta Musikvereinin lavalla pianokonserttoa esittämässä.

Wien – unelmieni kaupunki on sisältä päin nähty, nostalginen kuvaus Wienistä, mutta silti näkökulma on ulkopuolinen: elokuvan alussa kuvitteellisen Alanian valtakunnan kuningas Aleksanteri (Hans Holt) saapuu kaupunkiin tyttärensä Sandran (Erika Remberg) kanssa. Kun alussa lentokone lähestyy kaupunkia, viimeisissä kuvissa se jälleen loittonee, samat matkustajat mukanaan. Kuninkaan Wienin-vierailun aikana Alaniassa ehtii tapahtua vallankumous, ja kuningas onkin yhtäkkiä tavallinen kansalainen. Hän ryhtyy autonkuljettajaksi, kunnes elokuvan lopussa lähetystö saapuu pyytämään häntä entisen kotimaansa presidentiksi. Sandra puolestaan ryhtyy ottamaan tunteja Peter Lehnertiltä, ja tuloksena on, kuinkas muuten, romanssi. Alanian kuninkaan hahmoa voi pitää viittauksena Itävallan omaan historiaan, mutta kiinnostavaa on, ettei menneen maailman rojalistinen jäänne ole tarpeeton vaan ex-kuninkaalle löydetään paikka uudesta demokraattisesta hallinnosta. Menneen ja nykyisen välille rakentuu silta.

Wien – unelmieni kaupunki sisältää muistumia Forstin aikaisemmista elokuvista, ja tuntuu, ettei sen nostalgisena kohteena oikeastaan ole Wien todellisena, elettynä kaupunkina vaan pikemminkin se kuvitelma, joka syntyi jo 1800-luvun lopussa ja johon Forst itse viittasi sellaisissa elokuvissa kuin Operetti (Operette, 1940) ja Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942). Toki elokuvassa on myös turistisia kohtauksia, mutta Forst tuntuu ironisoivan sitä tapaa, jolla kaupunki esitetään ulkopuolisille. Myyttinen Wien löytyy lavastetuista joukkokohtauksista, kulisseista, mielikuvituksesta.