Eversti Rugglesin yöelämä (1935)

Jos hovimestariuden kulttuurihistoria joskus kirjoitetaan, Marmaduke Rugglesin hahmo on ohittamaton. Brittiläinen hovimestari seikkaili alunperin Harry Leon Wilsonin vuonna 1914 luomassa The Saturday Evening Post -lehden jatkosarjassa, jonka Wilson julkaisi romaanina seuraavana vuonna. Suosittu kertomus pääsi sittemmin niin teatterin lavalle kuin valkokankaallekin. Wodehousen Jeeves-hahmo oli vasta tulossa, mutta näyttää siltä, että juuri ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin hovimestari nostettiin katoamassa olevan sääty-yhteiskunnan ilmentymäksi. Leo McCarey ohjasi Wilsonin romaanin pohjalta vuonna 1935 komedian Eversti Rugglesin yöelämä (Ruggles of Red Gap), jonka nimiroolia näytteli Charles Laughton. Tarina alkaa Pariisissa, jossa Burnsteadin jaarli (Roland Young) häviää palvelijansa uhkapelissä. Rugglesin uusi isäntä on amerikkalaisen rahvaanomaisuuden ruumiillistuma Egbert Floud (Charles Ruggles), joka puolisonsa Effien (Maru Boland) sivistysharrastuksista huolimatta viihtyy taidemuseoita paremmin paikallisissa ravintoloissa. Floud alkaa kutsua hovimestariaan everstiksi, mistä myöhemmin Yhdysvalloissa aiheutuu väärinkäsityksiä. Suomenkielinen nimi Eversti Rugglesin yöelämä on siinä mielessä harhaanjohtava, että Ruggles on henkeen ja vereen hovimestari, eikä hän alun jälkeen juurikaan vietä yöelämää. Mutta alun juopottelukohtauksessa Laughton on tietysti loistava.

Vaikka Egbert Floudin hahmo tuo elokuvaan karikatyyrimäisen kuvan amerikkalaisuudesta, elokuvasta tulee lopulta melko vakava amerikanisaatiotarina. Yhdysvalloissa Ruggles ymmärtää, että hän voi olla vapaa ja itsenäinen. Elokuvan käsikirjoitukseen lisättiin paatoksellinen mutta vaikuttava kohtaus, jossa Ruggles siteeraa ulkomuistista Lincolnin Gettysburgin puhetta. Paikallisilta Lincolnin sanat ovat unohtuneet, mutta brittiläinen hovimestari vakavoittaa tunnelman ja lunastaa paikkansa. Lopussa Ruggles perustaa oman ravintolayrityksen ja pääsee uuden elämän alkuun. Elokuvan leikkaaja Edward Dmytryk kertoi myöhemmin, että Laughton oli itse niin liikuttunut Lincoln-kohtauksesta, että sitä piti tehdä puolitoista kuvauspäivää. Laughton tunnusti, että kohtaus oli ”one of the most moving things that ever happened to me”. Liikutus kyllä välittyy.