Elämä on anomus

Syyskuu on kuukausista julmin. Siltä ainakin tuntuu sen perusteella, etteivät päivän tunnit tahdo riittää. Yliopistolla syksyn alku on tiivistä jo siksikin, että lukukausi on alussa. Oman mausteensa tuovat muuttuvan organisaation hallinnolliset kiemurat, jotka lisääntyvät vuosi vuodelta. Uutta opittavaa on jatkuvasti enemmän.

Uutta on myös Suomen Akatemian muuttunut hakujärjestelmä. Viime vuosien aikana tutkimusmäärärahojen hakuaikataulut ovat säännöllisesti vaihtuneet. Kun viime vuonna deadline oli vielä lokakuun lopussa, tänä vuonna hakemukset pitää jättää syyskuun aikana. Hakijoiden näkökulmasta ratkaisu ei ole onnistunut. Jos aiemmin on ollut kiirettä, nyt on vielä hektisempää.

*

Suomen Akatemia on kotimaan merkittävin tiederahoittaja. Tosiasia on se, ettei yliopistoissa työskentelevien opettajien ja tutkijoiden työaikaan enää juurikaan mahdu tutkimusta, vaikka uuden tiedon etsimisen ja löytämisen pitäisi olla toiminnan ytimessä. Tuoreita ideoita pitää pystyä testaamaan ulkopuolisen rahoituksen turvin. Siksi Akatemian, ja muidenkin ulkoupuolisten rahoittajien, rooli on keskeinen.

Samaan aikaan kun hakuprosessi on mutkistunut ja edellyttää yhä tarkempaa dokumentaatiota, kilpailu on kiristynyt. Rahoitukset ovat suurempia, mutta niitä saavat yhä harvemmat. Osin on kyse yliopistojen taloudellisen aseman muutoksista. Nykyisen kokonaiskustannusmallin maailmassa merkittävä osa rahoituksesta menee yleiskustannuksiin. Vaikka tutkimushankkeiden määrärahat paperilla ovat muhkeampia kuin aiemmin, samalla rahalla saadaan huomattavasti vähemmän tutkimusaikaa – ja henkilötyövuosia – kuin ennen.

Väistämättä tulee mieleen, ettei suomalaisen tiederahoituksen tulevaisuus näytä ruusuiselta. Perustutkimus tarvitsee kipeästi ja ripeästi toimenpiteitä. Tilastoissa kaikki on hyvin, mutta todellisuus on ankara.

*

Tutkijoille hakemusten kirjoittaminen on työn olennainen osa. Toisinaan kuulee nuoren tutkijan huokaisevan, ettei elämässä mitään muuta ehdi tehdäänkään kuin hakemuksia. Juuri nuorille nykytilanne on ristiriitainen. Kilpailu rahoituksesta on kireämpää kuin koskaan, ja anomuksia joutuu kirjoittamaan solkenaan. Väitöskirjantekijän ahdinkoa lisää vielä se, että monet säätiöt ovat siirtäneet tukeaan post doc -tutkimuksen puolelle.

Miten jatkuva anominen ja hakemusten rustaaminen lopulta vaikuttavat tieteen tulevaisuuteen? Idealisti sanoo, että erinomaiset ideat pärjäävät aina. Realistina voin todeta, ettei näin valitettavasti ole. Tiederahoitusta ohjaavat monet yhteiskunnalliset tekijät, minkä vuoksi loistavia ideoita jää tukuttain pöytälaatikkoon. Miten järjestelmää pitäisi kehittää niin, että se tunnistaisi herkemmin myös odottamattomat ja yllätykselliset älynväläykset silloinkin, kun ne tuntuvat epämuodikkailta?

*

Eniten olen huolestunut siitä, miten kiristynyt kilpailu ja päättymätön anomusruljanssi vaikuttavat tutkijan tunteisiin ja motivaatioon. Jokainen hakemus merkitsee anomusta siitä, että tutkijanelämällä voi olla jatkoa.

Kilpailtu tiederahoitus on toki vain kapea näkökulma nykyiseen maailmanmenoon. Mehän olemme pitkään eläneet anomusyhteiskunnassa, jossa elämä ei lähtökohtaisestikaan ole omissa käsissä.

(ilmestynyy Turun Sanomissa 30.9.2011)

Hän ratsasti yksin (1958)

Hän ratsasti yksin (Buchanan Rides Alone, 1958) on Budd Boetticherin napakoiden westernien parhaita, Charles Langin käsikirjoittama ja Randolph Scottin tuottama tiivis kokonaisuus, joka muistuttaa seuraavalla vuosikymmenellä suosituksi tulleita spagettiwesternejä. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle, kaupunkiin, joka sisäänpäinlämpiävyydessään on kuin Yhdysvaltain poliittisen elämän karikatyyri. Agryn klaanin hallitsemassa pikkukaupungissa kalpeanaamojen vastavoimana ovat meksikolaiset, joiden puolelle paikkakunnalle tuleva Tom Buchanan (Randolph Scott) väistämättä ajautuu. Pitkän tauon jälkeen elokuvaa on hauska katsoa, ja aloitus (”A ten-dollar town...”) toimii. Nyt huomio kiinnittyy Lucien Ballardin kuvaukseen, jonka väriskaala tuo mieleen Remingtonin maalaukset. Ei ihme, että Amos Agryn (Peter Whitney) hotellin aula on täynnä Frederic Remingtonin maalausten jäljennöksiä. Muistaakseni kaikissa Boetticherin westerneissä interiöörejä ei ole lainkaan, ja tässä hotellin aula toimii suorana vihjeenä siitä, millaista kuvallista inspiraatiota tekijöillä on ollut.

Liekehtivä erämaa (1946)

Suomessa Liekehtivä erämaa -nimen alta löytyy kolme eri lännenelokuvaa, John Fordin Drums Along the Mohawk (1939), Jacques Tourneur'n Canyon Passage (1946) ja Rudolph Matén The Violent Men (1954). Kaikissa on käytetty samaa nimeä, tosin Fordin elokuva esiintyi myös nimellä Erämaan rummut. Minulle Jacques Tourneur'n Canyon Passage tuo mieleen toisen ohjaajan westernin Lännen laki (Wichita, 1955), jota nähtiin Turussa 1980-luvulla yllätyksellisenä varaelokuvana parikin kertaa: Aito Mäkisellä oli kopio Turun varastossaan, ja jos jostain syystä elokuvakerhoesitys oli peruuntumassa, Mäkiseltä löytyi tilalle Lännen laki. Taisin nähdä sen kankaalta kaksikin kertaa.

Jacques Tourneur'n Liekehtivä erämaa on kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Oregoniin sijoittuvassa draamassa seurataan toimeliasta Logan Stuartia (Dana Andrews), takametsien kaupparatsua, jonka mukana elokuvan alussa Lucy Overmire (Susan Hayward) on saapumassa kotiin kihlattunsa George Camrosen (Brian Donlevy) luo. Camrose pitää pienessä kylässä pankkia, on taipuvainen uhkapeliin ja on jo tuhlannut osan hänelle uskotuista varoista. Loganin oma heila on uudisraivaajaperheessä asuva Caroline (Patricia Roc). Liekehtivä erämaa kuhisee henkilöhahmoja, mikä tekee siitä tavallista kiinnostavamman lännenelokuvan. Kylän tapahtumia tarkkailevan Hi Linnetin roolissa nähdään itse Hoagy Carmichael, joka oli edellisenä vuonna esiintynyt Howard Hawksin Kirjavassa satamassa. Sivurooleissa nähdään myös nuori Lloyd Bridges. Ihmissuhteiden vyyhti on menossa solmuun, mutta lopussa intiaanien hyökkäys on kuin deus ex machina -lopetus. Katastrofi pyyhkii arkielämän yli. Väistämättä tulee mieleen se, että elokuva valmistui aivan toisen maailmansodan jälkeen. Liekehtivässä erämaassa katastrofi muuttaa ihmisiä ja heidän kohtaloitaan peruuttamattomasti. Lopulta Logan ja Caroline eivät kuulu yhteen. Kun Logan häipyy, hänet kuvataan talon sisältä, paikalleen jäävän kehyksen kautta, aivan kuin Ethan Edwardsin lähtö myöhemmin John Fordin Etsijöissä (1956).

Rikosten pyörteessä (1950)

Rikosten pyörteessä (Gun Crazy, 1950) on Joseph H. Lewisin uran ehdoton kohokohta. Paul Schrader kirjoitti aikanaan, että se ”erottuu Joseph H. Lewisin muusta tuotannosta kuin katulyhty erämaassa”. Tämä on tietysti liioittelua, sillä Lewis ohjasi monta muutakin kiinnostavaa elokuvaa, mutta selvää on, että Lewis kuului niihin Hollywoodin ammattilaisiin, jotka tarttuivat aiheeseen kuin aiheeseen. Rikosten pyörteessä -elokuvan maagiseen tehoon vaikuttavat jo ensimmäiset kuvat: nuori poika katsoo himoiten asekaupan ikkunaa, särkee sen, varastaa ihailemansa revolverin, juoksee sateessa, kompastuu – ja ase liukuu suoraan poliisin jalkoihin. Seuraa jakso, jossa nuoren Bart Taren sisko selittää oikeuden edessä veljensä mystistä asehimoa. Aloitusjakson jälkeen näyttämölle astuu aikuinen Bart (John Dall), joka on ollut armeijan palveluksessa – ehkäpä sodassa, jos ajatellaan, että elokuva on valmistunut vuonna 1950. Bart on yllättäen tilanteessa, jossa hänen pitäisi löytää työtä, ja ainoa asia, jonka hän osaa ja joka häntä kiinnostaa, on ampuminen. Jo alussa tehdään selväksi myös se, ettei Bart näe ampumisen ja vahingoittamisen välillä mitään yhteyttä: hän haluaa ampua mutta ei tehdä väkivaltaa. Sirkuksessa Bart törmää toiseen asemaanikkoon Annie Laurie Starriin (Peggy Cummins) ja rakastuu oitis. Annie edustaa film noir -perinteen kohtalokasta naista, mutta hän ei oikeastaan ole femme fatale siinä mielessä, että hän edustaisi petosta. Pikemminkin Annien turvattomuuden tunne heijastuu haluna käyttää asetta myös toista ihmistä vastaan. Eipä aikaakaan, kun Bart ja Annie ovat etsintäkuulutettuja lainsuojattomia, pankkirosvoja, joita kaikki ajavat takaa.

Joseph H. Lewisin ohjaus on erittäin sujuvaa, toiminnallista ja sähäkkää. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ilman, että päähenkilöillä olisi kunnolla edes mahdollisuutta pysähtyä pohtimaan, mistä kaikki oikeastaan johtuu. Vaikka Bartin asemania on periaatteessa viatonta, viime kädessä juuri se koituu hänen kohtalokseen. Ampuminen ei ole arvovapaata, sillä se kytkeytyy väistämättä ja vastustamattomasti yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan. Tämän Bart havaitsee viimeistään loppukohtauksessa, jossa hän ensimmäisen kerran ampuu ihmistä, rakastettuaan, pelastaakseen ystävänsä. Kun vuorten usva loppukohtauksessa sakenee ja peittää kuolevat lainsuojattomat, on selvää, että maaninen aseiden palvonta on tullut päätepisteeseensä.

Kinokult: Dersu Uzala (1975)

Viime perjantain Kinokultin viimeisenä elokuvana nähtiin Akira Kurosawan Dersu Uzala (1975). Jännitystä oli ilmassa: miten aikanaan 70 mm:n filmille tehty spektaakkeli toimii 16-millisenä esityksenä, miten Sovcolor-värit ovat kestäneet ja miten 140-minuuttinen Siperia-kuvaus sopii suomalaisen syksyn ulkoilmaesitykseksi? Dersu Uzala on varmaankin jäänyt monien mieleen 70-luvun ensi-illasta ja 80-luvun elokuvakerhoesityksistä. Venäläis-japanilainen yhteistuotanto oli ensimmäisiä öljykriisin jälkeisiä ekologisia elokuvia, joissa suhde luontoon nousi vahvasti esiin. Dersu Uzala voitti myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Kurosawalle teos merkitsi uutta alkua epäonnistuneen Köyhän pikajunan (1970) jälkeen. Muuten: kun katsoo filmografiaa, Kurosawa näyttää Punaparrasta (1965) lähtien tehneen elokuvansa täsmällisesti joka viides vuosi!

Dersu Uzalan lähtökohtana on venäläisen tutkimusmatkailijan ja topografin Vladimir Arsenjevin vuonna 1923 julkaisema omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kuvaa matkojaan Siperiassa, Amurjoen tienoilla, vuosina 1902-07. Arsenjev tutustui Dersu Uzala -nimiseen kalastajaan ja metsästäjään, joka kuului nanaikansaan ja edusti alueen alkuperäisväestöä. Dersu Uzalassa päähenkilö kutsuu itseään goldiksi. Dersun maaginen suhde luontoon tekee vaikutuksen Arsenjeviin, mutta kun Dersu on ampunut tiikerin, tasapainoinen suhde järkkyy. Vanhoilla päivillään metsien mies koettaa asettua kaupunkiin, Habarovskiin, mutta hänen paikkansa on toisaalla. Loppu on surullinen mutta väistämätön: Dersu Uzala kuuluu paikkaan, jonne hän ei enää voi palata. Maksim Munzuk tekee elämänsä roolin sympaattisena ja viisaana Dersuna, ja samalla Munzuk antaa tuulahduksen sellaisesta draaman maailmasta, johon ei yleensä pääse kurkistamaan. Munzuk ei ollut nanai vaan tuvalainen: hän oli tuvalaisen teatterin voimahahmo, näyttelijä, ohjaaja, laulaja ja perinteenkerjääjä.

Dersu Uzalan 16-millinen versio toimii yllättävän hyvin, vaikka kuvakokoakin on muutettu. Alkuperäinen laajakangas on muuttunut 4:3-kuvaksi, mutta silti luonnon kauneus välittyy. Perjantain esitys päättyi vähän ennen kahta aamuyöllä, ja katsojiakin oli vielä muutama kymmenen paikalla.

Kinokult: Timo Saarniemi ja turkulainen underground

Kritiikki ry:n Kinokult-tapahtuma järjestettiin tänä vuonna toista kertaa Sirkkalan kampuksella. Teemana oli nuoriso ja underground. Ensimmäisenä elokuvana nähtiin Jan-Erik Andelinin dokumentti Natten är ännu ung (1998), joka on henkilökuva turkulaisesta rockantropologista Timo Saarniemestä (1942-2005). Ennen esitystä kuultiin Gunnar Högnäsin hieno alustus Saarniemen mystisestä persoonasta, joka tuli tutuksi Kårenilla, TVO:lla, S-Osiksella ja KY:ssä 80- ja 90-luvuilla. Andelinin dokumentissa on paljon hienoja hetkiä: Saarniemellä oli sammumaton intohimo dokumentoida nuoruutta. Hän kuvasi hillittömät määrät, ja hänen jäämistönsä on pullollaan kiharalle käpristyneitä negatiiveja, joiden identifiointi ei ehkä koskaan onnistu. Underground-teema jatkui K. J. Kosken lyhytelokuvalla Hurjan pojan koti (1987). Kari Kesäläisen, Markku Innon, Harro Koskisen, Pentti Siivosen ja Harri Dahlströmin haastattelujen lomassa huomio kiinnittyy melkein yhtä paljon valmistumisajankohtaan, 80-luvun loppuun, kuin siihen myyttiseen undergroundin aikaan, josta haastateltavat kertovat. Julinin talon fasaadi seisoo pystyssä kuin sodan jäljiltä, ja katukuva näyttää juuri niin ankealta kuin se olikin. Nostalgisia mietteitä tulee kuvista, joissa ollaan Siivosen legendaarisen Levymyynnin tiloissa. 16-millisten sarja jatkui savianimaatiolla Kännissä (Closed Mondays, 1974).

Haikaralaivue 1-2

Viime jouluna luin aikanaan Zoom-lehdessä ilmestyneitä Haikaralaivue-tarinoita. Nyt Egmont on julkaissut sarjan ensimmäiset albumit, Jean-Michel Charlier'n kirjoittaman ja Albert Uderzon piirtämän Ilmojen kotkat (L'école des aigle, 1961) ja sen jatko-osan Kunnian värit (Pour l'honneur des cocardes, 1962). Asterixistaan tunnettu Uderzo osoittaa Haikaralaivueessa tyylillisen kirjonsa ja taitonsa myös seikkailusarjakuvan piirtäjänä, tosin Zoom-lehdessä julkaistussa albumissa Rosvoja taivaalla (Les pirates du ciel, 1967) piirrostyyli on vieläkin hioutuneempaa. Ilmojen kotkia ja Kunnian värejä lukiessa ei voi kuin hämmästellä sitä, miten täydellisen poissaoleva juuri sarjakuvan syntyaikaan käyty Algerian sota on. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan ilmavoimien hävittäjäkouluun Meknèsiin, Marokkoon, ja välillä porhalletaan Algerian puolelle.

Tarinan seikkailullisena elementtinä on Anti-Atlas-vuoristoon katoava salainen ohjuskärki, jota samaan aikaan ranskalaislentäjät ja tunnistamattoman vieraan vallan joukot jahtaavat. Paikalliset asukkaat ovat sivustakatsojia, lukuun ottamatta läntisen Saharan tuaregejä, jotka pitävät maahan pudonnutta ranskalaislentäjää panttivankinaan ja jotka ahdistelevat alueella tutkimuksiaan tekeviä eurooppalaisia geologeja. Vaikka Haikaralaivue näyttäytyykin poliittisesti epäilyttävänä, se on taidokkaasti käsikirjoitettua ja piirrettyä. Ulkoisten tapahtumien sijasta keskiöön nousee Howard Hawksin elokuvia muistuttava kertomus solidaarisuudesta ja petoksesta, pelosta ja rohkeudesta. Päähenkilöiden Tanguyn jad Laverduren rinnalle nousee toisen maailmansodan lentäjä-ässän poika Saint-Hélier, joka haluaa päteä mutta jota menneisyys riivaa. Lukiessa mieleen tulee pakostakin se, miten paljon Antoine de Saint-Exupéryn fiktio on vaikuttannut ranskalaiseen mielikuvitukseen lentämisestä ja lentokoneista.

Luin albumit iltasatuna 9-vuotiaalle Onnille, ja kyllä niiden jälkeen uni maistui.

Lain vihollinen (1949)

Joseph H. Lewisin laajan tuotannon ehdotonta huippua on vuonna 1949 valmistunut, Robert Rossenin tuottama film noir Lain vihollinen (The Undercover Man). Lewisin uran kohokohta Rikosten pyörteessä (Gun Crazy) oli jonossa seuraavana ja valmistui heti Lain vihollisen jälkeen. Glenn Fordin tähdittämässä tiiviissä rikoselokuvassa seurataan valtiovarainministeriön asiamiehen Frank Warrenin taistelua korruptiota vastaan. Rikollissyndikaattia vetävä The Big Fellow jää tarkemmin identifioimatta, mutta sillä ei lopulta ole väliä. Joseph H. Lewis rakentaa lain puolustajista kuvan työläisinä, jotka uurastavat ihanteiden puolesta ilman, että heidän työtään kukaan erityisemmin noteeraisi. Asetelma yleviä aatteita puolustavista lainvartijoista ja ylimielisistä mafiapomoista on sinänsä tuttuakin tutumpi, mutta Lewis käsittelee teemaa tuoreesti - ja riittävän vähäeleisesti. Moni kohtaus jää mieleen, varsinkin italialainen maahanpuuttajaperhe, jonka ainoa mies, Salvatore Rocca (Anthony Caruso), on harhautunut rikoksen poluille ja saa surmansa tyttären silmien edessä. Hieno on myös kohtaus, jossa perheen äiti tulee tapaamaan Warrenia: harvoin Hollywood-elokuvassa näin pitkää italiankielistä kohtausta simultaanitulkataan englanniksi! Vaikuttava on edelleen toimistotöihin siirtynyt surumielinen poliisi Shannon (John F. Hamilton), joka odottaa eläkepäiviä uskaltamatta nostaa sormeakaan korruptiota vastaan, mutta lopulta paine on liian kova.

Mieleen jäävät myös elokuvan erikoislaatuiset kompositiot. En tiedä, onko niistä vastuussa kuvaaja Burnett Guffey vai ohjaaja Lewis, mutta jo pelkästään ne tuntuvat rakentavan tuoreen näkökulman tarinaan, joka sinänsä on kerrottu moneen kertaan.

Vakoojat (1957)

Henri-Georges Clouzot'n Vakoojat (Les espions, 1957) on absurdismia lähentelevä kylmän sodan kuvaus, jossa Ranskan maaseudulla sijaitseva psykiatrinen hoitolaitos täyttyy kansainvälisistä agenteista. Sairaalan johtaja tohtori Malik (Gérard Séty) ottaa vastaan suurehkon summan rahaa ja lupaa vastineeksi majoittaa mystisen agentin. Eipä aikaakaan kun paikalle ilmaantuu aurinkolaseihin sonnustautunut Alex (Curd Jürgens), joka vaatii yösijaa. Elokuvan alussa asetelmaa on vaikeaa hahmottaa, sillä tuntuu, että paikka kuhisee agentteja jo ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Salaisen palvelun kaartiin kuuluvat Michel Kiminsky (Peter Ustinov) ja Sam Cooper (Sam Jaffe). Vähitellen paljastuu, että agentit pyrkivät jäljittämään Itä-Berliinistä paennutta tiedemiestä Hugo Vogelia (O.E. Hasse), jota lopulta ei pystytä saamaan kiipeliin. Muutoinkin elokuva tuntuu jäävän avoimeksi: Clouzot ei tarjoa sulkeumaa vaan maailman, joka on lähtökohtaisesti epäselvä ja keskeneräinen. Kuvaavaa on, että Malikin potilas Lucie (Véra Clouzot) pystyy elokuvan lopussa juuri ja juuri muodostamaan lauseen: jotakin on sittenkin liikahtanut, mutta sekä Lucie että tri Malik jäävät häilymään epätietoisuuden partaalle. Lopussa puhelin soi, mutta vastausta katsoja ei koskaan kuule. Erikoinen, poikkeuksellinen, järjetön elokuva kylmän sodan maailmasta!