Kaksi ja puoli sataa vuotta sitten seisova vesi alkoi Suomessa yhtäkkiä aaltoilla. Atlantilla tapahtuneen maanjäristyksen vaikutukset ulottuivat kauas. Kuuluisa rakastaja Giacomo Casanova tunsi maan vavahtelut Venetsiassa asti, mutta järistyksen keskus sijaitsi satojen kilometrien päässä Portugalin rannikosta luoteeseen. Seismologien mukaan Euroopan tuhoisimman maanjäristyksen täytyi olla voimakkuudeltaan lähellä yhdeksää Richterin asteikolla.Tuhot olivat mittavia nykyisen Portugalin, Espanjan ja Marokon alueella, eikä uhrien määrää ole koskaan kyetty luotettavasti arvioimaan. Köyhälistökorttelien asukkaista ei tarkkaa lukua pidetty. Uhreja oli vähintään 100 000, mikä silloiseen asukaslukuun suhteutettuna tuntui musertavalta. Historiankirjoissa katastrofia on totuttu kutsumaan Lissabonin maanjäristykseksi, sillä Portugalin pääkaupungissa vaikutukset olivat suurimmat.
Marraskuun 1. päivä 1755 oli lauantai, ja katolisessa maailmassa vietettiin ”kaikkien pyhien päivää”. Kansa oli kokoontunut messuun juuri, kun järistys alkoi klo 9.30. Tarinan mukaan São Vicente de Foran luostarikirkossa munkit olivat laulamassa ”Gaudeamus omnes in Deo”, kun kirkko alkoi keinua kuin meren aalloilla. Ensimmäistä järistystä seurasi kaksi muuta nopeassa tahdissa. Ihmiset ryntäsivät kaduille, katot romahtivat, muurit murtuivat, niin vaatimattomat majat kuin palatsitkin lysähtivät kokoon. Hädän keskellä, kun maa tuntui pettävän jalkojen alta, Lissabonin asukkaat hakeutuivat rannalle, laitureille ja veneisiin.
Järistys oli kuitenkin tapahtunut meren alla, eivätkä lissabonilaiset osanneet varautua tulossa olevaan hyökyaaltoon. Aikalaisten arvion mukaan 40 minuuttia järistysten jälkeen 20-metrinen vesiseinämä vyöryi kaupunkia kohti. Englantilainen Charles Davy kirjoitti myöhemmin: ”Näkyviin ilmestyi valtava vesimassa, joka kohosi kuin vuori. Se lähestyi kuohuen ja pauhaten ja löi rannalle sellaisella voimalla, että aloimme juosta henkemme edestä niin nopeasti kuin pystyimme.” Lissabonin sataman laivat pirstoutuivat ja tuhannet asukkaat katosivat aaltoihin.
Katastrofin sinetöi viisi päivää roihunnut tulipalo, joka hävitti suurimman osan kaupungista. Inhimillisen kärsimyksen ohella vesi ja tuli toivat valtavan aineellisen tuhon: kuninkaan linnan kirjaston 70 000 harvinaista nimikettä olivat kadonneet ja Santa Marian katedraali oli raunioina neljän muun kirkon tapaan. Kurimukseen oli häipynyt myös markiisi de Lourcalin palatsin ainutlaatuinen taidekokoelma, johon kuului muun muassa Tizianon, Rubensin ja Correggion maalauksia.
Aikalaisissa Lissabonin tuho herätti pessimistisiä tuntoja. Miten Jumala saattoi rankaista kirkkoon kokoontuneita palvelijoitaan?
Myös ranskalainen kirjailija Voltaire kommentoi tapahtunutta teoksessaan Candide vuonna 1759. Romaanin nimihenkilö tapaa filosofi Panglossin, joka Leibnizin tapaan uskoo ihmisen elävän ”parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista”. Pangloss ja Candide saapuvat Lissaboniin juuri maanjäristyksen kynnyksellä ja joutuvat todistamaan järkyttävää kärsimysnäytelmää.
Luonnon julmuuden jälkeen nousi esiin ihmisen raadollisuus. Varkaat käyttivät sekasortoa hyväkseen, ja viranomaiset etsivät syyllisiä harhaoppisten parista. Miten maailma voisi olla paras mahdollinen?
Lissabonin kohtalosta puhuttiin vuosikausia, ja maanjäristystä kuvattiin niin näyttämöllä kuin kirjoissakin. Suomessa katastrofi herätti säälin ja pelon tunteita, mutta sillä myös peloteltiin. Nousiaisten kirkkoherra, herännäisjohtaja Abraham Achrenius sepitti aiheesta arkkiveisun, joka painettiin keväällä 1756 turkulaisen Merckellin kirjapainossa.
Achrenius tulkitsi onnettomuuden rangaistukseksi paavinuskoisille, ja luterilaisten tulisi ottaa varoituksesta vaari ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ajanmerkkejä oli veisun mukaan nähty Suomessakin: ukkonen oli Turussa polttanut riihen ja lyönyt Linnan kentällä kaksi hevosta tantereeseen. Hartolassa vaimo oli mennyt sunnuntaina peltotöihin – eikä salaman iskun jäljiltä säästynyt kuin tuohivirsu.
(julkaistu Turun Sanomissa 14.1.2005)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti