Paholaisen portti (Devil's Doorway, 1950) ei kuulu Anthony Mannin tunnetuimpiin westerneihin: klassikot olivat vielä edessäpäin. Mutta ehdottoman kiinnostava lännenelokuva on tämäkin, varsinkin asetelmaltaan, mutta loppua kohden kerronta muuttuu turhaksi paukutteluksi. Elokuvan alussa Lance Poole (Robert Taylor) palaa urhoollisuusmitali rinnassaan sisällissodasta kotikonnuilleen. Saluunassa Lance otetaan vastaan hyväntahtoisesti, mutta takavasemmalla lymyää tummanpuhuva Verne Coolan (Louis Calhern), jonka introdusointi saa epäilemään desperadoksi – mutta hän onkin sikaria lipova lakimies! Vielä hämmästyttävämpi on kohtaus kadulla: vastaan ratsastaa joukko intiaaneja, ja joukon seniori paljastuukin Lancen isäksi. Periaatteessahan on niin, että juuri 1950-luvulla Hollywoodin näkökulma alkuperäisiin amerikkalaisiin muuttui myönteisemmäksi, mutta Paholaisen portti tuntuu yllättävän varhaiselta. Oma hämmästyttävyytensä on siinäkin, että samoihin aikoihin Quo vadiksessa (1951) roomalaisena upseerina komeillut Robert Taylor on tässä intiaani. Parasta Paholaisen portissa on sen yllätyksellisyys. Lopulta paljastuu, että elokuva on erittäin voimakasta kritiikkiä etnistä syrjintää kohtaan. Lancen urhoollisuusmitali on siviilielämässä arvoton, eivätkä paikalliset tunnusta veteraanin oikeutta maahan. Paha tiivistyy lakimies Verne Coolaniin, joka masinoi paikkakunnalle tulevat lampaankasvattajat Lance Poolea vastaan. Kiinnostava käänne on edelleen se, että Lancen ainoaksi tukijaksi nousee kaupunkiin muuttanut Orrie Masters (Paula Raymond), joka on niin ikään juristi. Enpä muista nähneeni Hollywood-westerniä, jonka naispäähenkilöllä olisi lainopillinen koulutus ja josta loppukohtauksessa ei tule sankarin puolisoa. Tarinana Paholaisen portti alkaa kompuroida, kun taistelut elämisen oikeudesta alkavat, mutta loppu on vaikuttava ja katkera: intiaanille ei Yhdysvalloissa ole sijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti