Max Ophülsin elokuvien katsomiseen tuli pitkä tauko, mutta nyt on aika jatkaa. Sarajevon päivien (1940) jälkeen Ophüls pakeni Ranskasta Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Uudessa maassa hänen oli kuitenkin vaikea päästä elokuva-alalle, ei vähiten siksi, että Hollywoodin käytännöt olivat niin tyystin erilaiset Eurooppaan verrattuna. Piinallisen seitsemän vuoden tauon jälkeen Ophüls sai ohjattavakseen Cosmo Hamiltonin romaaniin perustuvan seikkailutarinan, jonka Douglas Fairbanks Jr. oli käsikirjoittanut. Fairbanks myös tuotti elokuvan ja näytteli pääroolin. Ophüls oli tosin työskennellyt Goldwynin studioilla Vendetta-elokuvan alkuvaiheissa, mutta sai potkut ja projekti jäi odottamaan. Kun yhteistyö Fairbanksin kanssa alkoi, Ophüls oli innostunut suuren studion mahdollisuuksista ja kirjoitti pojalleen Marcelille olevansa ”enthusiastic about the technical possibilities of a real Hollywood studio”. Jos ajatellaan Euroopassa syntyneiden elokuvien estetiikkaa, pitkiä kamera-ajoja ja ilmavia kameran liikkeitä, Hollywoodin mahdollisuudet näyttivät varmasti merkittäviltä.
Säilät säihkyvät muistuttaa 1930-luvun seikkailuelokuvia ja on siinä mielessä vanhahtava, varsinkin kun Douglas Fairbanks Jr. liikkuu sulavasti ja ketterästi kuin isänsä 20-luvun Robin Hoodina ja Zorrona. Päähenkilö ei ole kuka tahansa miekkamies vaan Englannin kuninkaan Kaarle I:n perillinen Charles Stuart, joka on sisällissodan jälkeen paennut Hollantiin. Tarina on yksinkertainen: Charles elää uskottujensa kanssa piiloutuneena, kunnes eräänä päivänä hän tutustuu torilla kauniiseen tulppaaninviljelijään Katieen (Rita Corday salanimellä Paule Croset) ja pakenee maalle, kun kotimaan kätyrit lähestyvät uhkaavasti. Lopussa Charles onnistuu karistamaan takaa-ajajansa, mutta samaan aikaan muutos on tapahtunut kotimaassa, ja Charlesille tulee mahdollisuus palata kotiin, kuningas Kaarle II:na. Tarina on yksinkertainen, mutta käsittely on ensimmäisistä kuvista lähtien kiinnostavaa. Elokuva alkaa historiakulttuurisella viittauksella, muistolaatalla, joka on merkkinä Charles Stuartin asuinsijasta vuonna 1660. Parasta antia ovat Max Ophülsin hetkittäiset oivallukset, luistava kameratyö kukkaistorilla tai lopun kaksintaistelussa, joka sijoittuu yksinäiseen tuulimyllyyn. Eloa tarinaan tuovat sivuhenkilöt, erityisesti kreivitär Anbella de Courteuil (Maria Montez), joka ilmestyy kuin tyhjästä ja antaa Charlesille – menneen lemmensuhteen muistona – soittorasian. Anbellan ja Charlesin tanssikohtauksessa mieleen tulevat ohjaajan aiemmat ja myöhemmät fin de siècle -kuvaukset, joiden ilmapiiriä on siirtynyt 1600-luvun kuvaukseen. Kiinnostava sivuhenkilö on niin ikään kiertelevä näyttelijä, joka itse asiassa väittää olevansa Englannin kuningas! Lopulta Katien maatilalle eksyy myös englantilaisten roundheadien tappaja Ingram (Henry Daniell), jonka sisääntulo on loistava. Tuntuu, että kohtauksessa äänitys toimii erityisen hyvin, ja Daniellin loistava replikointi pääsee oikeuksiinsa. Sisääntulokohtauksessa nähdään myös yksi elokuvan vaikuttavimmista kamera-ajoista, kun kuva siirtyy Katien mukana läpi koko maalaistalon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti