Olin Kinokoplan esityksessä esittelemässä Jean-Luc Godardin elokuvan Hullu Pierrot (Pierrot le Fou, 1965). Tarkoitus oli lähteä kotiin lukemaan heti, kun sali pimenee, mutta ensimmäiset kuvat istuttivat minut vanhan elokuvateatteri Dominon penkkiin. Samassa salissa Hullu Pierrot esitettiin tasan 25 vuotta aiemmin, Turun Godard-sarjassa, joka taisi tyydyttää kaikkien paikallisten avantgardistiset tarpeet vuosikausiksi eteenpäin. Vuoden 1984 Godard-seminaarissa Peter Wollen luennoi Godardin postmodernismista. Erityisesti Hullu Pierrot näyttäytyi postmodernin kulttuurin kiteytymänä: se oli tyyliltään kollaasimainen, itsetietoinen, anti-illustionistinen ja viittasi aiempaan perinteeseen, niin korkeakulttuuriin kuin amerikkalaiseen popularikulttuuriinkin.Ensimmäisessä kohtauksessa Ferdinand (Jean-Paul Belmondo) istuu kylpyammeessa lukemassa Élie Fauren kirjaa Histoire de l'art. Faure kirjoittaa espanjalaisen kuvataiteilijan Velasquezin viimeisistä vuosista: Velasquez ei enää kuvannut muotoja vaan tuntui kiinnostuneen siitä tilasta, joka erotti ihmisiä toisistaan. Cahiers du cinéma -lehdelle vuonna 1965 antamassaan haastattelussa Godard sanoi tavoitelleensa samaa: häntä eivät kiinnostaneet ihmiset vaan se, mitä oli ihmisten välillä, elämä. Hullussa Pierrot'ssa improvisaatio palvelee juuri tätä päämäärää: joka hetkellä tarina voi kääntyä odottamattomaan suuntaan, mikään ei ole ennaltamäärättyä, niin kuin ei elämäkään.
Antoine Duhamelin musiikki tekee vaikutuksen: välillä Godard pysäyttää musiikin väkivaltaisesti, mutta Duhamelin sävelet kohottavat kohtaukset yksityiskohtien yläpuolelle.
1 kommentti:
(Tämä ei ole suora kommentti Salmen kommentoimaan elokuvaan vaan kirjoitus mielstäni (ja ilokseni myös Robin Woodin mielestä) Godardin parhaasta elokuvasta, Laittomista)
OHI KATSOMISEN TAITO
"Yksityiskohta valtaa koko lukemiseni: se on kiinnostuksieni eloisa mutaatio, välähdys. Jonkin jättämän jäljen ansiosta valokuva ei enää ole mitä tahansa. Tämä jokin on sytyttänyt, aiheuttanut pientä jännitystä, aiheuttanut satorin, pannut kulkemaan tyhjän kautta."
Näin Roland Barthes kirjoittaa sivulla 55 kirjassaan Valoisa huone (-80; suom.-85). Hän kuvaa punctumin vaikutusta. Punctum tarkoittaa kohtaa, joka valokuvassa vaikuttaa katsojaan jossain "analyysin ja kielen tuolla puolen", vaiston ja refleksien alueella. Kyse ei siis ole siitä, mitä kuva pyrkii kertomaan, vaan siitä, miten jokin sen suunnittelematon (tai kyllin huomaamattomasti suunniteltu?) yksityiskohta tai rakenteen osa meissä saa vaistomaisesti aikaan. Barthesin mielestä elokuvassa tätä ominaisuutta ei valokuvan lailla ole: elokuva kertoo tarinoita ajassa ja liikkeessä eikä siksi pysähdy yksityiskohtiin, joissa punctum voisi meihin vaikuttaa.
Katsottuani taas kerran Jean-Luc Godardin elokuvan Laittomat (-64) rohkenen olla eri mieltä. Siihen kaikki tuo Barthesin sanoma mielestäni sopii. Missä piilee sitten sen punctum? Ainakin itselleni kyllin löyhän ja lähestulkoon merkityksettömän tarinan herättämässä kysymyksessä, mikä on tämän elokuvan tapa olla olemassa, sen funktio? Itse elokuvatapahtumisen dokumentointiko? Punctum piilee siis kysymyksessä tämän elokuvan syystä olla olemassa; siitä, mikä sitä katsoessa olisi ajateltava sen perustavimmaksi merkitykseksi. Ja Laittomat viekottelee tähän kysymykseen mielestäni paremmin kuin mikään muu Godardin teos, koska hän kertoo nyt tarinan erityisen löyhästi ja leikitellen. Ja mikä tärkeintä, hän ei tällä kertaa jähmety osoittelevan jyrkkään leikkaukseen eikä poliittisiin ja elokuvallisiin viittauksiin. (Ystäväni jonka kanssa elokuvaa katsoin, uskoi tunnistavansa Kaupungin valojen nyrkkeilykohtauksen, erityisesti sen tuomarin, mutta sekään ei tuntunut lainkaan itsetarkoitukselliselta vaan oudolta ja absurdilta elokuvan yksityiskohdalta.)
Laittomissa kaikki tuntuu virtaavan luonnollisesti kuin elämä löyhän tarinan alta. Se tuntuu elokuvatapahtumisen ja -katsomisen dokumentoinnilta. Aivan kuin herättäisi jotain korvaamatonta henkiin katsoessaan tätä elokuvaa; todistaisi jonkin tapahtumista itsessään. Onko Laittomat elokuvallinen taikatemppu? Fiktioksi puettu dokumentaarinen ajan ja olemisen todistus?
Ainakin itselleni Laittomat tuntuu Barthesin kaipaamalta satorilta, joka ei asetu sanojen pirtaan. Se elää jossain fiktion reuna-alueilla. Kunhan vain huomaa katsoa sitä löyhän tarinan ja tarkoituksellisten viittausten ohi. Pikkuisen sivuun katsomalla näkee tälläkin kertaa paremmin.*
_
*...ja tällä kertaa suuren kuvan lumo kyllä auttaa asiaa, tuntuu erityisen tärkeältä. Itse olen aiemmin nähnyt elokuvan tv-ruudulta ja ero on kyllä huomattava; tarinan ohi katsominen on isolla näytöllä huomattavasti helpompaa, vaistomaisempaakin. Valitettavasti elokuvakopio taitaa suurelle osalle suomalaisia laillani jäädä haaveeksi ja on turvauduttava DVD-tallenteeseen. Onneksi videotykkien laatu on nykyään korkea - ja vielä kun sattuu olemaan ystävä, joka sellaisen omistaa. Silloin Laittomilla pääsee lähelle täydellistä elokuvakokemusta...
Lähetä kommentti