Analogisen television päivät ovat luetut. Suomi siirtyy 1. syyskuuta 2007 kokonaan digitaalisiin lähetyksiin, kun kahden lähetysverkon ylläpitäminen päättyy. Kesä on ollut pelkkää kampanjointia. Elokuussa hiljennyttiin jopa viettämään digitaalista viikkoa, ja tv-johtajat antautuivat chattailemaan katsojien kanssa. Tauno Äijälä vakuutti, että muutos on historian kiistämätön käännekohta, yhtä merkittävä kuin värilähetysten alkaminen vuonna 1969.Jos värilähetyksiin liittyi kiihkeää odotusta, juhlallisuuttakin, digiaikaa saattelee epäluulo ja epävarmuus. Katsojat eivät ole uutuuden hurmaan heittäytyneet. Johtajien chat-tuokiossa kysymyksiä sateli ennen kaikkea Yleisradion lähetysten tekstityksistä. Miksi ne saattavat kadota yhtäkkiä ja kone täytyy välillä sammuttaa? Miksi toisinaan näkyvät vain naapurikanavan tekstit? Eikö YLE olisi voinut valita samaa teknologiaa kuin MTV3 ja Nelonen, jotka lähettävät tekstin samassa signaalissa kuvan kanssa? Vastaus oli yksiselitteinen. Vika ei ole Yleisradiossa, joka vain toteuttaa digitaalisuuden antamia mahdollisuuksia, vaan laitteissa. Kuluttajien täytyy ymmärtää olla niin valistuneita, että vaativat myyjältä laitteensa päivitystä tai vaihtoa, jos digisovitin ei vastaa tarkoitustaan.
Digitaalisuus ei siis tuota vain tarkempia kuvia vaan myös laitetietoisempia kuluttajia. Kyse on sittenkin utopiasta, joka muuttaa maailmaa enemmän kuin päältä päin uskoisi. Digiverkko antaa välineitä myös vuorovaikutteiselle, teknologiaa aktiivisesti valjastavalle katsojuudelle, vaikka mahdollisuus onkin vielä toistaiseksi käyttämättä.
Itse näen digi-tv:n vain pienenä osana laajempaa audiovisuaalisen kulttuurin muutosta, mutta sen yleiset periaatteet ja motiivit ovat jääneet ”kaistaleveyden” kaltaisten teknisten kysymysten jalkoihin. Samaan aikaan on siirrytty digitaalisten tallenteiden käyttöön, dvd-elokuvien myynti tuplaantuu vuosi vuodelta, ja tallentavat dvd-laitteet sysäävät vanhoja videonauhureita komeroiden kätköihin.
Digitaalisuuden ideaan liittyy täsmällinen kopioitavuus ja helppo levitettävyys. Elokuvat ja televisio-ohjelmat ovat entistä selvemmin kulutuskulttuurin, jopa kerskakulutuksen, kohteita. Samalla ne ovat hyvin hauraita. Massatuotettujen cd-aihioiden elinikä voi laatuvaihtelujen vuoksi olla huonoimmillaan vain kuusi vuotta, dvd-levyjen vieläkin lyhyempi. Digitaalisessa kulutuskulttuurissa nautintoja on helppo hankkia – mutta vaikea toistaa ja säilyttää.
(Julkaistu Turun yliopiston kotisivuilla argumentti-palstalla 27.8.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti