14. elokuuta 2007

Goethe, Köln ja rauniot

Raaseporin jäljiltä olen vielä raunioromanttisissa tunnelmissa. Rauniot eivät välttämättä merkitse vain rappiota, kajastusta historiasta, jota ei enää ole; ne voivat viitata myös tulevaisuuteen, joka ei koskaan tullut. Kölnin tuomiokirkko oli vuosisatojen ajan toteutumattomien suunnitelmien monumentti. Viereinen kuva esittää kirkkoa vuonna 1851, keskentekoisena: taivaita hipovat tornithan kohosivat vasta Saksan yhtentymisen symboliksi. Goethe kuvaa muistelmateoksessaan Tarua ja totta elämästäni vaikutelmiaan:

"Köln oli se paikkakunta, jossa muinaisuus voi minuun vaikuttaa sillä tavalla, arvaamattomasti. Tuomiokirkon raunio (valmistumaton teos näet on hävitetyn kaltainen) herätti minussa Strassburgin ajoilta tuttuja tunteita. Taiteellisiin katselmuksiin en voinut ryhtyä; minulla oli nähtävänä liian paljon ja liian vähän, eikä löytynyt ketään, joka olisi auttanut minua selviytymään tästä aikaansaannosten ja suunnitelmien, teon ja aikomuksen, valmiiksi rakennettujen ja luonnosteltujen osien paljoudesta, kuten uutterat, vääjäämättömät ystävämme nykyään tekevät. Seurassa ollessani minä tosin ihailin noita merkillisiä holveja ja pilareita, mutta yksinäni minä aina masennuin syventyessäni tähän kesken luomistansa, kaukana valmistumisestansa jo jähmettyneeseen maailmanrakenteeseen. Tässä oli jälleen suunnaton ajatus jäänyt toteuttamatta! Näyttääpä siltä, kuin rakennustaide olisi olemassa ainoastaan vakuuttaakseen meille, ettei useiden ihmisten avulla pitkien aikojen kuluessa voi saada mitään aikaan ja että taiteissa ja teoissa tulee suoritetuksi ainoastaan se, mikä Minervan tavoin kirpoaa valmiina ja täysissä varuksissa keksijänsä päästä."

Goethe päätyy geniuskulttiin, mutta pukee sanoiksi sen, mikä raunioissa viehättää ja ahdistaa yhtäaikaisesti. Niissä toteutumaton ja saavutettu ovat samanaikaisesti läsnä, eikä välttämättä edes tiedä, onko raunio keskeneräinen haave vai jotakin valmista, jonka aika on nujertanut.

Ei kommentteja: