3. elokuuta 2007

Armas Järnefelt ja elävä kieli

Elokuuksi on jälleen liikaa kirjoitustöitä... Aloitan Armas Järnefelt -kirjasta, johon teen osiota nuoruusvuosista ja opiskeluajasta. Järnefeltien suku on tuottanut runsaasti kirjallista jäämistöä, kirjeenvaihtoa, jota SuviSirkku Talas on toimittanut hienoiksi kokoelmiksi, puhumattakaan aiemmin julkaisemattomista kirjeistä.

Arvid Järnefelt on kaunokirjallisessa teoksessaan Vanhempieni romaani piirtänyt tarkkaa kuvaa Elisabeth ja Aleksander Järnfeltin yhteiselosta ja siitä fennomanian kyllästämästä kotipiiristä, jossa Armaskin varttui. Ei voi olla ihmettelemättä sitä tarmoa, jolla Aleksander juurrutti suomea lapsilleen, vaikka suomi ei ollut edes hänen alkuperäinen kotikielensä. Tosin aina hänen ei tarvinnut verbaalista kieltä käyttää: tuiman isän aikomukset ymmärettiin viiksikarvan värähdyksestäkin... Elisabethille suomenmielisyyden on täytynyt olla aluksi järkytys: baltiansaksalaiseen Clodt von Jürgensburg -sukuun kuuluneen Elisabethin oli pakko opetella uusi, vieras kieli.

Perheen kirjeenvaihto on kielellisesti rikasta ja moni-ilmeistä. Tiukkailmeisen Aleksanderinkin kirjeet ovat täynnä mielikuvituksellisia hellittelysanoja, varsinkin silloin kun hän kirjoitti lempilapselleen Ainolle, "nöpöselleen", "tipotaposelle". Armaan kirjeistä huokuu lapsenomainen innostus, varsinkin musiikkiin. Mammalle hän raapusti vuonna 1896: " Voi eiköhän milloinkaan sinne Suomeen saatasi oopperata. Minä semmosella innolla johtaisin Freischütziä tai jotain muuta. Voi sairas kun ne ovat kauniita ne klassilliset oopperat."

Samalla kun kirjoittelin, kuuntelin Outi Paanasen vuonna 2006 toimittamaa radio-ohjelmaa Armas Järnefelt - säveltäjä ja kapellimestari. Ohjelmassa oli runsaasti 1950-luvulla tehtyjä haastatteluja, joissa ikääntynyt maestro kertoi nuoruudenmuistojaan. Ääni värisi, ja kieli oli jotakin sellaista, jota enää ei kuule. YLE:n Elävästä arkistosta löytyy vuoden 1955 haastattelu kokonaisuudessaan.

Ei kommentteja: