Poikamiesten holhokki (1938)

Orvo Saarikiven komedia Poikamiesten holhokki (1938) on ehdoton tv-suosikki, sillä se on nähty televisiossa seitsemän kertaa 2000-luvulla. Elonetin mukaan se oli nähty aiemmin vain kahdesti, vuosina 1974 ja 1993. Mistähän Poikamiesten holhokin äkillinen aktivoituminen johtuu? Ehkäpä siitä, että elokuva oli 1930-luvun sujuvimpia komedioita! Sortavalassa vuonna 1905 syntyneelle Saarikivelle Poikamiesten holhokki oli käänteentekevä, sillä se oli hänen ensimmäinen itsenäinen ohjauksensa. Suomi-Filmiin Saarikivi oli tullut järjestäjäksi vuonna 1936, mutta hän pääsi nopeasti käsiksi elokuvien tekemiseen. Välirauhan aikana Saarikivi vaihtoi Suomen Filmiteollisuuteen, mutta palasi uudelleen Suomi-Filmiin vuonna 1947. Saarikiven tuotantoa pitäisi ehdottomasti hahmottaa kokonaisuutena. Suomisen perhe -elokuvien lisäksi hän toteutti luistavia – tai ainakin kohtuullisen luistavia – komedioita, kuten viimeiseksi pitkäksi fiktioksi jääneen Hormoonit valloillaan (1948).

Poikamiesten holhokki käynnistyy, kun orvoksi jäänyt Katariina eli Kati Malmi (Helena Kara) muuttaa Helsinkiin uuden holhoojansa lähetystöneuvos Mauri Teräksen (Tauno Majuri) luokse. Maurin poikamiesboksissa asuvat myös paroni Klaus von Bartel (Kullervo Kalske), ratsumestari Osmo Neva (Ville Salminen) a lääkäri Olli Parmas (Hugo Hytönen). Miesten parissa elänyt Kati viihtyy hyvin poikamiesten seurassa, mutta karkea käytös saa Maurin harkitsemaan Katin lähettämistä Ranskaan koulittavaksi. Eipä aikaakaan, kun Kati karistaa Helsingin pölyt ja asettuu Porvooseen.

Poikamiesten holhokin hauskimpia jaksoja on kuvaus kenkäkaupasta, jonne Kati pääsee töihin. Jakso tuo mieleen äänilevyliikkeen Géza von Bólvaryn komediassa Laulu – suudelma – tyttö (Ein Lied, ein Kuß, ein Mädel, 1932), vaikka vauhdikas musiikki Saarikiven elokuvasta puuttuukin. Ennen pitkää poikamiehet löytävät porvoolaisen kenkäkaupan, ja jäyhä Maurikin alkaa lämmetä. Hämmentävää elokuvassa on sen etäinen muistuma Minna Canthin Sylvistä, jonka lähtötilanteessa holhooja on nainut holhokkinsa. Tähän tilanteeseen päätyy Poikamiesten holhokki, jonka viimeisessä repliikissä Mauri tosin antaa ymmärtää Katin muuttuvan holhokista holhoojaksi...

Sade (1953)

The Directors Guild of American toteuttamassa haastattelukirjassa Curtis Bernhardt totesi vuonna 1986 sarkastisesti olevansa uudelleenfilmatisointien spesialisti. Bernhardtin sanoista kuvastuu, ettei hän kokenut Hollywood-uransa suuntaa aivan sellaisena kuin hän olisi itse alun perin toivonut. Euroopassa 1930-luvulla arvostetusta tekijästä oli tullut studion määräysten toteuttaja, ja kunnianhimon aste epäilemättä vaihteli elokuvasta toiseen. Uudelleenfilmatisointien sarjaan kuului vuonna 1953 valmistunut Sade (Miss Sadie Thompson), joka oli jo kolmas filmatisointi W. Somerest Maughamin tarinasta. Vuoden 1928 versiossa pääparina olivat esiintyneet Gloria Swanson ja Lionel Barrymore, vuonna 1932 Joan Crawford ja Walter Huston. Bernhardtin versiossa samoissa rooliessa nähtiin Rita Hayworth ja José Ferrer.

Tarina sijoittuu aurinkoiselle Tyynen meren saarelle. Toinen maailmansota on päättynyt, ja Yhdysvaltain armeijan joukot ovat vielä paikalla. Saarelle saapuu Sadie Thompson (Rita Hayworth), joka saa nuorukaisten päät pyörälle. Saarnaaja Alfred Davidson (José Ferrer) paheksuu moraalittomuutta ja on vakuuttunut Sadie olevan Honolulusta paennut prostituoitu. Jos muissa versioissa synkkä menneisyys seuraa Sadietä, tässä tuntuu melkein, että kaikki on Davidsonin synkän mielikuvituksen tuotetta. Traaginen juoni kääntyy liiankin nopeasti seesteiseksi, ja tuntuu, ettei ohjaaja ole ollut aivan omimmillaan. Keinotkin ovat epäsopivat. Värit ovat säihkyvät, mutta tähän kertomukseen pimeämmät tunnelmat olisivat sopineet paremmin. Kaiken lisäksi elokuva tehtiin kolmiulotteisena, mihin ei näytä löytyvän selkeää perustetta. Tämän Bernhardt itsekin totesi. Lisäksi kahden kameran yhtäaikainen käyttö teki hankalaksi lähikuvien toteuttamisen. Vaikka alussa Rita Hayworthin näyttelijäsuoritus vaikuttaa turhankin rempseältä, hän on lopulta elokuvan vahvin näyttelijä.

Morsiamen isä (1950)

Vincente Minnellin komedia Morsiamen isä (Father of the Bride, 1950) perustuu Edward Streeterin romaaniin ja on siinä mielessä harvinainen, että se käsittelee vanhemmuutta, ennen muuta isän suhtautumista tyttärensä avioitumiseen. Keskiössä on Stanley T. Banks (Spencer Tracy), jonka tytär Katherine (Elizabeth Taylor) on rakastunut Bukleyyn (Don Taylor), ja tuota pikaa alkavat hääsuunnitelmat. Katherine äiti Ellie (Joan Bennett) jää tarinassa sivurooliin, kun Stanley kiemurtelee tyttären menettämisen tuskassa ja suurellisten häiden järjestämisen paineessa. Aiheesta tehtiin uudelleenfilmatisointi vuonna 1991, jossa isän roolia esitti Steve Martin. Aiheen suosio näkyi jo Minnellin elokuvan ensi-illan aikaan, sillä tämä MGM:n komedia oli erittäin suosittu ja sai lopulta myös kolme Oscar-ehdokkuutta.

Morsiamen isässä parasta on aivan elokuvan alku. Kamera pyyhkii juhlapöydän yli. Väki on häipynyt, ruuan tähteet ovat pitkin pöytää, lasit katuneet ja lattia täynnä roskaa. Huone näyttää kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Kamera löytää Stanleyn, joka istuu nojatuolissa murtuneen näköisenä. Heti käy selväksi, että tämä on Spencer Tracyn elokuva, hänen näytöstään. Stanley aloittaa tilityksensä, ja elokuva takautuu kertomaan arkielämän murheista – tai murheelta kaikki näyttää, vaikka tyttären rakkauden pitäisi olla onnellinen hetki. Vaikka kaikki on Stanleyn kertomaa takautumaa, elokuva suhtautuu päähenkilöönsä myös humoristisesti, kriittisestikin. Tässä ohjaus onnistuu yllättävän hyvin.

Morsiamen isä on yksi niistä Hollywood-elokuvista, joissa on Salvador Dalin suunnittelema unijakso. Jakso eroaa komedian muusta tyylistä, mutta on loistava. Stanley on myöhässä häistä, ja kauhuelokuvamaisen kummalliset katseet seuraavat häntä. Kirkon käytävällä Stanley ei tahdo päästä eteenpäin, ja lattiakin alkaa pettää alta. Kun morsiamen isä vihdoin pääsee alttarin tuntumaan, hän huomaa vaatteensa muuttuneen riekaleiksi. Jo tämän unijakson takia elokuva kannattaa katsoa. 

Morsiamen isä oli niin suosittu, että MGM päätti tehdä sille pikapikaa jatko-osan. Tuloksena oli Minnellin ohjaus Isän pikku osinko (Fathers Little Dividend, 1951).

Naisten unelma (1933)

Géza von Bolváryn rikoskomedia Naisten unelma (Was Frauen träumen, 1933) sai ensi-iltansa Budapestissä 4. huhtikuuta ja Berliinissä 20. huhtikuuta 1933. Elokuvan valmistuminen sijoittui poliittisen mullistuksen keskelle, ja on hämmentävää ajatella, millaisia ihmiskohtaloita kuvauspaikalla kohtasi – viimeistä kertaa ennen vedenpaisumusta. Naisten unelma oli Frank Schultzin ja Billy Wilderin käsikirjoittama. Suchassa, nykyisessä Puolassa, syntynyt Wilder siirtyi Pariisin kautta Hollywoodiin vuonna 1933. Prahalaissyntyinen Schulz emigroitui Iso-Britanniaan. Naispääroolissa nähtävä Nora Gregor teki seuraavan elokuvansa vasta kuusi vuotta myöhemmin Pariisissa. Se oli Jean Renoir'n Pelin säännöt (La Règle du jeu, 1939), mutta juutalaisena hänen oli paettava Euroopasta. Myöhemmin Gregor kuoli Chilessa oman käden kautta vuonna 1949. Naisten unelmassa nähdään myös kaksi poliisihahmoa, joita esittävät Peter Lorre ja Otto Wallburg. Heidän kohtalonsa johtivat eri suuntiin. Lorre lähti välittömästi maasta; Wallburg jäi ja kuoli Auschwitzissä lokakuussa 1944.

Naisten unelman ensimmäinen puolituntinen toimii loistavasti. Jalokiviliikeen ikkunan edessä seisoo Rina Korff (Nora Gregor) haaveilemassa timanteista. Perspektiivi kuitenkin muuttuu, kun mystinen tarkkailija (Kurt Horwitz) seuraa Rinan jälkiä ja arvaa tämän seuraavat liikkeet. Rina astuu jalokiviliikkeeseen ja tekee ovelan varkauden. Hämmentävästi mystinen vainoaja astuu liikkeeseen juuri ennen poliisin tuloa ja maksaa varastetun timantin. Poliisikaksikko Füssli (Peter Lorre) ja Kleinsilber (Otto Wallburg) jättää koomisen vaikutelman. Füsslin nuori ystävä Walter König (Gustav Fröhlich) työskentelee hajuvesiliikkeessä ja auttaa tunnistamaan erikoislaatuisen parfyymin, mikä johtaa Rinan jäljille.

Naisten unelma on nokkela komedia, jossa Billy Wilderkin kädenjälki kohtaa Géza von Bolváryn sofistikoidun ohjauksen. Paikoitellen huomio kiinnittyy Willy Goldbergerin loistavaan kuvaukseen, esimerkiksi tanssiaisjaksossa, jossa Rina sytyttää savukkeensa. Natsien valtaannousu teki myös Goldbergeristä kiertolaisen: hän kuvasi vuoden 1933 jälkeen Ruotsissa, Itävallassa, Portugalissa ja Espanjassa. Kokonaisuutena Naisten unelma on viihdyttävää katsottavaa, joka tuo mieleen myöhemmät Hollywoodin ”jalokivielokuvat” Howard Hawksin komediasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes, 1953) aina Hitchcockin viimeiseen jännäriin Perintö (Family Plot, 1976). Eniten elokuva muistuttaa kuitenkin Ernst Lubitschin komediaa Huolia paratiisissa (Trouble in Paradise, 1932). Naisten unelmassa erityislaatuista on sen tapa kuvata kleptomaniaa, ja komediallisesta tyylilajista huolimatta Rinan taistelu varastamisen himoa kohtaan saa vakavia sävyjä.

Ikuinen naisellisuus (1941)

W. S. Van Dyken ohjaama screwball-komedia The Feminine Touch (1941) nähtiin Suomessa kesäkuussa 1948 nimellä Ikuinen naisellisuus. Jäin paljon miettimään, mitä elokuvantekijät halusivat valitsemallaan nimellä sanoa. Suomennos on asia erikseen. Elokuvan dialogissa ei kertaakaan viitata ”feminiiniseen kosketukseen”, mutta selvää on, että screwball-komediassa yleensä käydään avointa keskustelua, ja taistelua, sukupuolten välillä. ”Battle between the sexes” on keskiössä myös tässä elokuvassa, tosin aika lailla eri muodossa kuin Hollywood-komediassa yleensä. The Feminine Touch nostaa esiin Hathawayn pariskunnan: John (Don Ameche) on psykologian professori, jonka puoliso Julia (Rosalind Russell) elokuvan alussa saapuu kotiin äitinsä luota. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan collegessa, jossa John yrittää opettaa psykologiaa opiskelijoille, joista suurin osa on valittu parantamaan opinahjon urheilutuloksia. Maskuliinisuus näyttäytyy aloituksessa hidasälyisyytenä ja pullisteluna, ja ehkä elokuvan tekijät vihjaavat siihen, että Johnn psykologisoivuus, tunteiden käsittely, on nimenomaan ”feminiinistä kosketusta”, josta pitäisi hankkiutua eroon.

Ennen pitkää selviää, että John kirjoittamassa elämänsä teosta, kattavaa esitystä mustasukkaisuudesta, joka hänen mukaansa ei kuulu rakkauteen ensinkään. Tätä Julian on vaikea ymmärtää. Tarinaan sekoittuu toinen ”taistelevien Virtasten” pari, kustantaja Elliott Morgan (Van Heflin) ja hänen kustannustoimittajansa Nellie Woods (Kay Francis). Elliott kutsuu itseään hysteeriseksi mieheksi, joka on kasvattanut pujoparran ja ryhtynyt naisenmieheksi. Nellie puolestaan on salaa rakastanut Elliottia, mutta on jo luopunut kaikesta toivosta. George Oppenheimerin, Edmund L. Hartmannin ja Ogden Nashin käsikirjoitus on lievästi sanottuna kummallinen, välillä toiminta pysähtyy, eikä kovasti nauratakaan. Sitten taas äkkiarvaamatta kerronta saa vauhtia ja yltyy melkein slapstick-komediaksi.

Ei varmaankaan ole yllätys, että perimmäiseltä sanomaltaan The Feminine Touch on konservatiivinen, ainakin siinä mielessä, että lopussa John joutuu antautumaan mustasukkaisuuden syövereihin, mikä esitetään hänen mieheytensä sinettinä. Toisaalta, samaan aikaan Elliott ja Nellie löytävät toisensa, ja heille psykologian professorin opit tuntuvat tepsivän kokonaan eri tavalla. Parhaimmillaan The Feminine Touch on elokuvan lopussa, jaksossa, joka sijoittuu Elliottin saarelle. Pariskuntien risteävistä tunteista syntyy mehukasta komediaa, jota lopulta on kuitenkin valitettavan vähän.

Lopuksi vielä maininta unijaksosta: The Feminine Touch sisältää hyvin Salvador Dali -vaikutteisen unikohtauksen. Dali vaikutti Hollywoodissa, mutta en ole saanut selville, oliko hän tässä elokuvassa henkilökohtaisesti mukana.

Laulu - suudelma - tyttö (1932)

Géza von Bolváry ohjasi 1930-luvun alussa kolmesta viiteen elokuvaa vuosittain. Tahti oli hämmentävä. Historiallisten musiikkielokuvien ohella hän toteutti moderneja komedioita, jotka sijoittuvat nykyhetkeen. Laulu – suudelma – tyttö (Ein Lied, ein Kuß, ein Mädel, 1932) on rakkausdraama, jonka keskiössä on äänilevyteollisuus. Aihe oli ajankohtainen, sillä juuri 1920- ja 1930-lukujen taiteessa gramofonikiekot kävivät kaupaksi ja musiikkitähdet menestyivät myös valkokankaalla. Aikakauden tunnetuimpia laulajia oli Laulu – suudelma – tyttö -elokuvan pääroolissa nähtävä, Budapestissä syntynyt Mártha Eggerth (1912–2013), joka kuoli runsas vuosi sitten New Yorkissa 101-vuotiaana!

Laulu – suudelma – tyttö alkaa Supraphon-levy-yhtiön studiossa, jossa naisorkesteri on parhaillaan levyttämässä. Kohtaus esittelee yhtiön toisen omistajan Peter Franken (Gustav Fröhlich) ja prokuristi Adolph Münzerin (Fritz Grünbaum). Tuota pikaa paljastuu, että yhtiön toinen omistaja on Asta Walden (Gretl Theimer). Bisneksen vuoksi Astan ja Peterin olisi järkevää avioitua, mutta Peterillä on muita aatoksia, ja samaan aikaan kilpailevan yhtiön johtaja liehittelee Astaa. Peter ja Adolph lähtevät kiertämään levykauppoja, ja eipä aikaakaan, kun Peter jää myyjäksi nähdäkseen ruohonjuuritasolla, miten kauppa käy. Samassa liikkeessä työskentelee Wally Sommer (Mártha Eggerth), johon Peter ihastuu. Levykaupan tiskillä hurahtaa merkittävä osa elokuvasta. Jaksossa on hauskaa itsetietoista huumoria, kuten kohtauksessa, jossa asiakas tulee kysymään kappaletta ”Adieu mein kleiner Gardeoffizier”. Tämä Robert Stolzin sävellys oli kuultu Bolváryn komediassa Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930), ja Liane Haidin esittämä kappale oli menestynyt erinomaisesti myös äänilevynä. Kuinka ollakaan, vuoden 1932 elokuvassa levy on loppuunmyyty – suosittu se nähtävästi olikin vielä kaksi vuotta myöhemmin.

Laulu – suudelma – tyttö esittää modernin kaupunkikulttuurn ennen kaikkea mekaanisen äänen murroksena. Äänilevyjen ohella aikalaismaailmassa kuunnellaan radiota. Parhaimpia näkemiäni autoradiokohtauksia on jakso, jossa Peter ja Adolph lähtevät pakkasella huristamaan kohti maaseudun levykauppoja. Illalla he ehtivät kuulla hyvän yön toivotukset, mutta aamulla ohjelmavirta jatkuu ja asemat vilisevät sitä mukaa, kun matka edistyy. Laulu – suudelma – tyttö on itsessään äänellisen murroksen välikappale: se osallistuu samanaikaisesti audiovisuaalisen media muutokseen, äänielokuvan läpimurtoon, ja rakentaa urbaania mielikuvaa myös radion ja äänilevyn menestyksestä.

Wienin iloiset neitoset (1931)

Pahus. Kopioni elokuvasta Wienin iloiset neitoset (Die lustigen Weiber von Wien, 1931) loppuu kesken varttia ennen loppuratkaisua. Tosin ei ole vaikea arvata, että elokuva saa kaikin puolin onnellisen päätöksen. Ehkäpä en ihan helposti loppua näekään, sillä tätä Walter Reischin käsikirjoittamaa Géza von Bolváryn ohjausta ei ole ilmestynyt tallenteena. Silti, näkemäni perusteella, elokuva vahvistaa kuvaa siitä, miten lyömätön yhdistelmä Bolváry ja Reisch olivat 1930-luvun alussa, ja kun päälle laitetaan Willi Forst ykköstähtenä ja Robert Stolz säveltäjänä, katsojan viihtymisen voi taata sataprosenttisesti. Nyt vasta katsoessani sisäistin sen, että Bolváryn 30-luvun alun Wien-fantasiat tehtiin Berliinissä, ja vasta vuodesta 1936 lähtien Bolváry toimi Wienissä Styria-Filmin, Terra-Filmin ja Wien-Filmin palveluksessa. Tämän huomaa siitä, että vuodesta 1936 lähtien Bolváryn elokuvien saksan kieli on huomattavasti murteellisempaa. Vaikka Wienin iloiset neitoset hyödyntää pääasiassa itävaltalaisia näyttelijöitä, heidän puheestaan saa paremmin selvää koulusaksan perusteella.

Wienin iloiset neitoset viittaa Shakespearen Windsorin iloisiin leskiin, mutta pääroolissa eivät ole lesket vaan hovineuvos Anselm Leitnerin (Paul Hörbiger) iloluontoiset tyttäret, joita on yhteensä kymmenen. Itävallassa ajatuksella ”Wienin iloisista neitosista” oli jo pitkä historia siinä mielessä, että Johann Strauss nuoremman keskeneräinen operetti oli 1860-luvulla ollut juuri tämän niminen. Sittemmin samalla otsikolla, Die lustigen Weiber von Wien, valmistui Robert Stolzin operetti vuonna 1908. En ole pystynyt selvittämään, miten lähellä näiden näyttämöteosten tarinat ovat vuonna 1931 valmistunutta elokuvakomediaa, mutta musiikillisia viittauksia Stolz toki käytti omaan aiempaan teokseensa. Operetin tunnetuimpiin sävelmiin kuului laulu ”Adieu mein kleiner Gardeoffizier”, mutta Stolz oli käyttänyt tätä jo edellisenä vuonna valmistuneessa komediassa Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930).  Siksi sitä ei voinut enää uutuuselokuvassa hyödyntää.

Wienin iloiset neitoset esittelee ensimmäisissä kuvissaan katsojalle tanssinopettaja Augustin Tuschingerin (Willi Forst), joka yrittää opettaa eleganttia liikehdintää Leitnerin kymmenelle tyttärelle. Tuota pikaa ilmenee, että Leitner suunnittelee avioliittoa vaudeville-tähden Therese Zelenkan (Cordy Millowitsch) kanssa, ja isäänsä nöyryyttääkseen tyttäret päättävät ryhtyä vaudeville-esiintyjiksi niin pitkäksi aikaa, että isä antaa periksi. Augustin puolestaan ihastuu kahvilan pitäjän tyttäreen Gretliin (Lee Parry), mutta romanssi ei ota onnistuakseen, kun Leitnerin tyttäret pörräävät opettajansa ympärillä. Wienin iloisissa neitosissa Wien on kahviloiden kaupunki, ja erityisen hieno on se hämyinen kuppila, jonne Augustin pyöräilee ja jossa hän opettaa ammattilaisille kahvinkeiton salaisuuksia. Toinen mieleenpainuva kohtaus on karonkka tyttärien vaudeville-esiintymisen jälkeen. Leitnerin vieraana on opetusministeri Waldmüller (Oskar Sima), joka melkein halkeaa ihastuksesta tanssijattaria kohtaan, tietämättä, että nämä ovat Leitnerin tyttäriä. Kohtaus päättyy tolkuttomaan ryyppäämiseen, johon myös tyttäret osallistuvat. Elokuvaa katsoessa alkoi hahmottua se, miksi 30-luvun alun saksalaiset ja itävaltalaiset komediat viehättävät enemmän kuin vuosikymmenen lopun teokset: niissä on sopivasti sopimatonta kurittomuutta ja yllätyksellisyyttä. Tuntuu, että vuosikymmenen loppua kohti komediat olivat tyylillisesti ehyempiä ja kerronnaltaan helpommin ennakoitavia. Selvää on myös, että mahdollisuudet avangardismiin hupenivat 30-luvun puolivälin jälkeen, kun poliittinen ote elokuvatuotannosta kiristyi. Siinä tilanteessa moni elokuvantekijä siirtyi Berliinistä Wieniin ja myöhemmin Ranskaan, Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Käsikirjoittaja Walter Reisch oli yksi lähtijöistä. Vuodesta 1938 hän työskenteli MGM:n käsikirjoitusosastolla Hollywoodissa.