Showgirl’s Luck (1931)

Australian ensimmäinen 100-prosenttinen, läpipuhuttu äänielokuva oli Norman Dawnin ohjaama musikaali Showgirl’s Luck. Se valmistui vuonna 1931, joten australialainen talkie kulki melko samanlaisia latuja suomalaisen kanssa. Sano se suomeksi valmistui saman vuoden maaliskuussa. Tyypillistä varhaisille äänielokuville oli niiden ”äänekkyys”, vaikka poikkeuksiakin oli (loistavana esimerkkinä Fritz Langin M). Sano se suomeksi oli revyyelokuva, Showgirl’s Luck taas enemmän musikaali. Yhteistä on se, että molemmat korostivat kielen ja kansallisuuden merkitystä. Showgirl’s Luck alkaa Australian lipun liehunnalla, jota säestää pitkä monologi uuden teknologian suomista mahdollisuuksista. Vielä kiinnostavampaa on se, että elokuva paljastaa myös itse teknologian: music hall -ryhmä valmistautuu äänielokuvan tekemiseen, ja samaan aikaan kun numeroa esitetään, kuvataan, miten ääni kaivertuu levymuottiin. Itse elokuva vaikuttaa kuitenkin optiselta äänielokuvalta, joten ehkä levyn kaivertaminen viittaa yleisemmin mekaanisen äänen läpimurtoon.

Showgirl’s Luck -elokuvan tarina on melko yksioikoinen, mutta sitä höystävät tilalliset siirtymät. Erikoisuuksiin kuuluu junamatka Queenslandista Sinisille vuorille, jossa kuvausten on määrä tapahtua. Kiinnostavia ovat eri etniset ja alueelliset identiteetit, joita Australian englannin hienouksia tunnistamattomana oli välillä vaikea tavoittaa. Elokuvan päähenkilö Peggy (Susan Denis) esittää puolet elokuvasta ruotsalaista, ja stereotypia käy selväksi: ”Swede” on aina reilu mutta suurikokoinen ja vähän yksinkertainen.

Il trittico Kansallisoopperassa

Tänä keväänä Suomen Kansallisooppera on ensi kertaa esittänyt kokonaisuudessaan Giacomo Puccinin kolmesta pienoisoopperasta koostuvan triptyykin Il trittico. Ensi-ilta oli 13. toukokuuta. Triptyykin osista Il tabarro ja Gianni Schicchi on aiemmin nähty erillisinä, mutta Suor Angelica - ja itse kokonaisuus - nähtiin nyt ensi kertaa Kansallisoopperan lavalla. Puccinilla on ollut väljästi Danten Jumalaiseen näytelmään perustuva ajatus siitä, että Suor Angelica edustaisi kiirastulta, Il tabarro helvettiä ja Gianni Schicchi paratiisia. Lähtökohta on tietysti ironinen siinä mielessä, että Gianni Schicchissä Gianni tekee petoksen taatakseen tyttärelleen onnen - ja antautuu siis itse helvetin tulien armoille. Ville Saukkosen ohjauksessa Gianni (Robert de Candia) tuleekin loppukohtauksessa lavalle palomiehen asuun sonnustautuneena, valmiina ottamaan vastaan infernaaliset lieskat samaan aikaan kun rakastavaiset Lauretta (Marjukka Tepponen) ja Rinuccio (Tuomas Katajala) haaveilevat Firenzestä. Tepponen ja Katajala olivat muuten erinomainen pari, jopa siinä määrin, että olisin mielelläni ottanut romantiikan sataprosenttisena ja jättänyt duomon kupolin ohi liitävän sarkastisen enkelin pois.

Yhtä seikkaa jäin ihmettelemään: usein Il tritticoa esitetään niin, että Il tabarro on ensimmäisenä ja Suor Angelica toisena. Tämä olisi Dante-yhteyden takia loogista, sillä helvettiinhän Dante ja Vergiliuskin ensimmäisenä astuvat. Toisaalta Katariina Lahden ohjaus Il tabarrosta on niin raju, että se olisi ensimmäisenä numerona vienyt pohjan hauraalta nunnaluostarioopperalta. Il tabarrossa Michelen roolin lauloi vakuuttavasti Hannu Niemelä, Giorgettan Elisabet Strid ja Luigin Mikhail Agafonov. Hyytävässä loppukohtauksessa Michele kätkee surmaamansa Luigin viittansa (il tabarro) alle.

Ensimmäisenä nähtävän Suor Angelican on ohjannut Johanna Freundlich ja nimiroolin esittää komeaääninen Olga Romanko. Myös Freundlichin ohjaus mielestäni onnistuu, ja sydämenmuotoisessa puussa majaileva Neitsyt Maria on vaikuttava ilmestys.

Kovaotteiset miehet II (1975)

William Friedkinin Kovaotteiset miehet (1971) oli menestys, jolle vanhan Hollywood-reseptin mukaan ryhdyttiin oitis tekemään jatko-osaa. Kovaotteiset miehet II (The French Connection II, 1975) syntyi neljän vuoden viiveellä John Frankenheimerin johdolla. Frankenheimerin elokuvista todetaan usein, että ne vain paranevat vuosien saatossa, mutta Kovaotteiset miehet II ei tähän ryhmään kuulu. Marseilleen sijoittuvassa trillerissä newyorkilainen poliisi Doyle (Gene Hackman) on saapunut jäljittämään edellisessä jaksossa kadonnutta arkkivihollistaan, huumetehtailija Alain Charnier'ta (Fernando Rey). Tarinassa on omituisia, kulmikkaita käänteitä, aivan kuin elokuvasta olisi leikkausvaiheessa poistettu aineistoa. Ummikkona Ranskaan saapunut Doyle joutuu avustamaan paikallista poliisia ja pääsee jyvälle asioista vain sattumalta. Charnier havaitsee Doylen, sieppaa tämän ja pumppaa täyteen heroiinia. Vaikuttavinta elokuvassa on sen ruumiillisuus; Doylen vieroitushoito marseillelaisessa sellissä on piinaavaa katsottavaa, ja Gene Hackman pääsee näyttämään kaiken osaamisensa. Samaan tapaan kuin Friedkinin ohjaamassa avauselokuvassa, tässäkin poliisi on voimaton suurimittaisen huumebisneksen rinnalla. Poliisin operaatiot tuntuvat toivottomilta, ja tietyllä tavalla voimattomuutta kuvastaa myös loppuratkaisu, jossa Doyle on jälleen yksin. Hän voi suorittaa tehtävänsä loppuun, mutta samalla hetkellä kun ase laukeaa, kaikki tietävät, ettei teolla lopulta ole merkitystä tai että sen merkitys on korkeintaan henkilökohtainen.

Toukokuun seitsemän päivää (1964)

Toukokuun seitsemän päivää (Seven Days in May, 1964) on John Frankenheimerin tunnetuimpia elokuvia, kylmän sodan aikaa kommentoiva poliittinen trilleri, jossa Yhdysvaltain armeijan kenraali James Mattoon Scott (Burt Lancaster) johtaa salaliittoa demokaattisesti valittua presidentti Jordan Lymania (Frederic March) vastaan. Elokuva kommentoi kylmän sodan aikaista invaasion pelkoa, sillä Scott perustelee toimintansa sillä vaaralla, johon istuvan presidentin ”rauhanomainen myöntyväisyyspolitiikka” oli johtanut. Kenraalin mukaan presidentti ei tiedosta sitä reaalista vaaraa, jonka keskellä Yhdysvallat elää. Todellisuus ja fiktio punoutuivat yhteen: presidentti John F. Kennedy piti Fletcher Knebelin ja Charles W. Bailey II:n kirjoittamaa alkuperäisromaania realistisena ja uskoi, että teoksen kuvaama kehityskulku oli Yhdysvalloissa mahdollinen. Vaikka Pentagon vastusti Frankenheimerin ajankohtaiselokuvaa, Valkoinen talo antoi sille auliisti tukensa.

Avaruusraketilla rakkauteen (1959)

Hilja - maitotyttö myytiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton lisäksi moneen muuhunkin maahan, ja tämä tarjosi Anneli Saulille mahdollisuuden kansainväliseen uraan. Jo vuonna 1958 Sauli kiinnitettiin kiinnostavaan saksalaiseen sotaelokuvaan Veri huutaa taivaisiin (Unruhige Nacht), ja taiteilijanimeksi vaihtui Ann Savo, joka oli itse asiassa lähempänä näyttelijän tyttönimeä Savolainen kuin Suomessa tutuksi tullut Sauli. Anneli Sauli oli luonnollinen valinta myös suomalais-saksalaiseen yhteistyöelokuvaan Avaruusraketilla rakkauteen (Zurück aus dem Weltall, 1959). George Freedlandin ohjaama tarina perustui väljästi Jack Londonin romaaniin Valkohammas. Alkuperäisaiheesta ei tosin ole paljoakaan jäljellä, kun eräämaaseikkailuun on yhdistetty ajankohtainen teema, avaruusmatkailu. Pääroolissa on eläinlääkäri Peter Holm, joka tarjoaa koiransa Wolfin avaruusmatkustajaksi. Venäläisen Laika-koiran saksalainen kollega palaa maata kiertävältä radalta ja päätyy – minnekäs muualle kuin – Suomen Lappiin. Matkalla Peter kertoo pitkässä takautumassa aiemmista kohtaloistaan Lapissa. Hän oli luontokuvausretkellään ihastunut eksoottiseen Araan (Anneli Sauli), mutta luvannut paikalliselle kilpakosijalle häipyä isäksi. Peter liikkuu Lapin lakeuksilla kuin Londonin kirjojen Alaskaan päätyneet kullankaivajat, löytää lopulta koiransa täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja kaappaa lopuksi myös Aran itselleen.

Avaruusraketilla rakkauteen on hybridi, jossa on erämaaseikkailun ja avaruuselokuvan aineksia mutta roppakaupalla myös luontodokumentin piirteitä.

Kovaotteiset miehet (1971)

William Friedkinin Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971) on odottanut katsomista. Levyn alussa Friedkin käy itse kehumassa uutta bluray-julkaisua, jonka pitäisi olla kaikkia aiempia kopioita parempi. Aluksi tämä tuntuu liioittelulta, sillä kuva on rosoinen. Mutta loppujen lopuksi: karkeaksi elokuva on alunperin suunniteltukin. Kovaotteiset miehet oli aikanaan uuden Hollywoodin virstanpylväitä, jossa on tietoisesti hyödynnetty dokumentaarisia keinoja, käsivaralta kuvaamista ja studion ulkopuolisia kuvauspaikkoja. Erityisen vaikuttavia ovat New Yorkin laitakaupungin rähjäiset, kalsean siniharmaat ympäristöt. Friedkin itse sanoo vaikuttuneensa Godardin Viimeisestä hengenvedosta ja Costa-Gavrasin elokuvasta Z - hän elää. Godardista muistuttaakin tietoinen jump cutin käyttö: katsojan on vaikea ennakoida, mikä kuva tulee seuraavaksi.

Kovaotteiset miehet perustuu 1960-luvun alun tositapaukseen, jossa kaksi newyorkilaispoliisia saa vihiä Marseillesta saapuvasta heroiinierästä. Elokuva alkaa Marseillessa, vaikka katsoja ei vielä tuossa vaiheessa hahmota, mistä on kyse. Vilaukselta nähdään laivanvarustaja Alain Charnier (Fernando Rey), joka paljastuu kansainvälisen huumekaupan avainhahmoksi. Tämän jälkeen elokuva rantautuu Brooklyniin, jossa kaksi huumepoliisia Jimmy Doyle (Gene Hackman) ja Buddy Russo (Roy Scheider) ovat naamioituneena etsimässä huumediilereitä. Kovaotteiset poliisit saavat pillereitä ja pusseja talteen, mutta työ tuntuu toivottomalta, kun huomio kohdistuu ruohonjuuritasoon. Koko elokuva rakentuu jännitteelle siitä, saavatko Doyle ja Russo otteen jostakin suuremmasta. Loppu on masentava sikäli, että Charnier onnistuu livahtamaan piirityksestä ja Doyle teloo vahingossa oman päällikkönsä.

Kovaotteiset miehet edustaa Friedkinin uran huippua. Elokuva sai viisi Oscaria, ja seuraava teos Manaaja (The Exorcist, 1973) oli sekin yleisömenestys. Kovaotteisissa miehissä puhuttelee visuaalinen tyyli, mutta elokuvassa on varmasti myös kaikkien aikojen hienoimmat metrojaksot.

Viimeinen valssi (1978)

Martin Scorsesen ohjaamaa dokumenttia Viimeinen valssi (The Last Waltz, 1978) on esitetty Suomessa myös nimellä The Band in Concert - The Last Waltz. The Band -yhtyeen jäähyväiskonsertti järjestettiin San Franciscossa marraskuussa 1976: musiikkiesitysten lomassa bändin jäsenet kertovat 16 vuotta kestäneestä keikkailusta, ja erityisesti Robbie Robertsonin mietteet nousevat vahvasti esiin. Elokuvaa onkin kritisoitu Robertson-keskeisyydestä, ja epäilemättä arvostelussa on perää. Itse konsertissa lavalle nousee lukematon määrä tähtiä: Paul Butterfield, Eric Clapton, Neil Diamond, Bob Dylan, Emmylou Harris, Ronnie Hawkins, Dr. John, Joni Mitchell, Van Morrison, Ringo Starr, Muddy Waters, Ronnie Wood, Bobby Charles ja Neil Young. Hienoja esityksiä on paljon. Erityisesti jää mieleen ”The Weight” yhdessä Staple Singersin kanssa ja tietysti Muddy Watersin ”Mannish Boy”. Monien 70-luvun rakeisten videotallenteiden jälkeen on hieno katsoa filmille tehtyä dokumenttia: valot ja varjot toimivat, samoin näyttämön punaiset sävyt.