Opettajan lemmikki (1958)

George Seatonin Opettajan lemmikki (Teacher's Pet, 1958) on screwball-perinnöstä ammentava, sukupuolten taistelua kuvaava komedia - niitähän Hollywoodissa on onnistuneesti tehty 1930-luvulta lähtien. Sensuurisäännöt innostivat etsimään yhä uusia kiertoilmaisuja sukupuolisille vihjeille, mutta Opettajan lemmikki on valmistunut tilanteessa, jossa sensoreista ei enää ollut vaaraa. Elokuvan päähenkilönä on sanomalehtimies James Gannon (Clark Gable), joka on saanut koulutuksensa kentällä, työnteon kautta. Rooli on kuin tehty Gablen jäykälle olemukselle. Draama käynnistyy, kun Gannon vastaa halveksien yliopistosta tulleeseen luentopyyntöön. Lopulta hän tutustuu professori Erica Stoneen (Doris Day), joka vetää toimittajakoulutusta iltaopetuksena. Screwball-komedioiden perinne saa odottamaan sukupuolten välisen taistelun tulosta: kumpi nöyryyttää kumpaa? - Lopputulos on klassiseksi Hollywood-komediaksi yllättävänkin tasapainoinen. Akateemisesti koulutettu nainen saa tunnustusta, mutta samalla myös käytännön kokemuksen merkitys tuodaan esiin. Loppukohtauksessa James Gannon ja Erica Stonen astuvat kohti tulevaisuutta, lyömään teorian ja käytännön opetukset yhteen.

Opettajan lemmikki pitäytyy tiukasti toimituksessa ja luokkahuoneessa, mutta ulkopuolinen yhteiskunta heijastuu studion lavasteiden sisään. Gannon saa tehtäväkseen kirjoittaa uutisen rikollisuuteen suistuneesta puertoricolaisesta nuoresta. Erica Stonen luokassa lukema uutinen on elokuvan vaikuttavimpia hetkiä, ja etnisen konfliktin taustoihin viitataan myöhemminkin.

Komediasta kannattaa nostaa esiin myös Gig Youngin loistava roolisuoritus psykologi Hugo Pinena. Young sai tulkinnastaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet.

Ken tuuleen kylvää (1960)

Stanley Kramer on tunnettu persoonallisista, kantaaottavista elokuvistaan, joista ehdotonta huippua edustavat 1950- ja 1960-lukujen taitteessa syntyneet Kahle (The Defiant Ones, 1958), Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1959), Ken tuuleen kylvää (Inherit the Wind, 1960) ja Nürnbergin tuomio (Judgment at Nuremberg, 1961). Ken tuuleen kylvää perustuu 1920-luvulla käytyyn ”apinaoikeudenkäyntiin”, jossa opettajaa (Dick York) syytettiin darvinismista. Pienen paikkakunnan skandaali saa maanlaajuiset mittasuhteet, kun kaksi kuuluisaa juristia saapuu paikalle mittelemään voimiaan: Matthew Harrison Brady (Frederic March) asettuu tukemaan syyttäjää ja luomisteoriaa, kun taas Henry Drummond (Spencer Tracy) ryhtyy puolustamaan sananvapautta ja opettajan oikeutta itsenäiseen ajatteluun. Spencer Tracy on vakiokasvo Hollywoodin oikeussalidraamoissa. Mieleen tulevat George Sidneyn Oma tuomarinsa (Cass Timberlane, 1947), George Cukorin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) ja John Sturgesin Poliisiansa (The People Against O'Hara, 1951). Myöhemmin Tracy esiintyi tuomarina Nürnbergin tuomiossa.

Ken tuuleen kylvää on Spencer Tracyn ja Frederic Marchin loistavaa kaksintaistelua, mutta tunnustan katsoneeni elokuvaa tosikkomaisesti. March on maskeerattu melkein karikatyyrinomaiseksi hahmoksi, kun taas Tracyn näytteleminen pursuaa yli siinä määrin, ettei häntä enää uskottavasti voi katsoa asianajana. Mutta ehkä elokuvaa ei pitäisikään tulkita oikeudenkäyntikuvaukseksi vaan kahden teeman, darvinismin ja kreationismin, vertauskuvalliseksi ja tietoisen dramatisoiduksi kamppailuksi.

Afrikan tähden salaisuus

Kesällä on pelattu Afrikan tähteä, eilenkin kuusi kertaa. Lapsena pelilautaa saatettiin kiertää vieläkin tiheämmin, eikä sadepäivinä tutkimusretkistä tahtonut tulla loppua. Muistan vielä, miten Afrikkaan saattoi uppoutua, kuvitella, millaista elämä oli Kairossa tai Saharan aavikolla. Afrikan tähti on Kari Mannerlan neronleimaus vuodelta 1951, ja mikä parasta, sitä pelataan vieläkin samalla pelilaudalla, jossa on häivähdys sodanjälkeisen maailman eksotismia. Kaikki varmaan muistavat, että pelilaudan yläosassa ilmojen halki kiitää lentokone ja Atlantilla etelää kohti puuskuttaa moderni matkustajalaiva. Sen sijaan päiväntasajan alapuolella, St. Helenan saaren tuntumassa, merta kyntää purjealus. Siirtyykö Kairosta tai Tangerista lähtevä pelaaja nykypäivästä kohti menneisyyttä aloittaessaan arpakuution saneleman retkensä kohti Kapkaupunkia? Varmaa on ainakin, että pelaajat saapuvat mantereelle Välimeren suunnasta. Moderni maailma on Euroopassa, pelilaudan ulottumattomissa. Afrikan voi tulkita rajatilana menneisyyden ja nykyisyyden välillä, mutta ehkä se on vielä enemmän mytologinen paikka ajan ulkopuolella. Afrikan tähdessä on kyse seikkailusta, aarteenetsinnästä ja kilpailusta. Tarkoituksena on etsiä timantteja, topaaseja, smaragdeja ja rubiineja - ja tietenkin Afrikan tähteä itseään. Lapsena tosin ihmettelin, mitä tavoitelemisen arvoista on vaaleansinisessä, hiomattomassa kivessä, kun rubiinit ovat paljon kauniimpia. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että Mannerla on tehnytkin Afrikan tähdestä rosoisen. Oletteko huomanneet, että sen kuudesta särmästä vain neljä kimmeltää? Afrikan tähti on hiomaton korukivi, joka odottaa noutajaansa. Tosikot voisivat väittää, että Afrikan tähti on kolonialistinen peli, koska pelaajat ovat siellä vain rohmuamassa luonnonvaroja. Epäilemättä peli kantaakin mukanaan koloniaalista perintöä, mutta toisaalta pelin rosvotkin näyttävät eurooppalaisilta. Onko lopultakaan suurta eroa pelaajien ja pelilaudalla lymyävien western-henkisten ryöväreiden välillä?

Mannerla totesi kerran haastattelussa, että Afrikan tähti syntyi ”Humphrey Bogart -elokuvien” huumassa. Peli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, jolloin Mannerla täytti 21 vuotta. Idea oli todennäköisesti syntynyt jo aiemmin. Jos peli sai alkunsa Bogart-elokuvien innoittamana, voiko olla kyse mistään muusta kuin Casablancasta (1942), joka sai Suomen ensi-iltansa vasta toisen maailmansodan päätyttyä 28. joulukuuta 1945. Elokuvan alussa valkokankaalle levittäytyy Afrikan kartta, jonka alaosa tuntuu melkein sulautuvan pimeyteen. Aivan kuin elokuva haluaisi sanoa tuntemattoman maanosan salaperäisyyden tiivistyvän juuri Casablancan kaupungissa, avautuvan sen kautta. Afrikan tähdessä on samaa henkeä, vaikka Mannerla valitsikin toiseksi lähtöruudukseen Casablancan sijasta Tangerin.

Kun Kari Mannerla kuoli heinäkuussa 2006, STT:n uutisessa todettiin Afrikan tähden olleen ensimmäinen lautapeli, jossa oli käännettävät nappulat. Kätkettyjen timanttien etsintä ja yllätysten odottamattomuus ovat pelin ehdoton suola. Samalla yksinkertaiset säännöt mahdollistavat osallistumisen kaikenikäisille pelaajille. Ei ihme, että Afrikan tähteä on myyty huikeat 3,5 miljoonaa kappaletta, joista puolet ulkomailla. Suomessa Afrikan tähti löytyy keskimäärin jokaisesta kotitaloudesta.

Tie Kairoon (1943)

Liittoutuneiden leirissä ihailluin natsi taisi olla ”erämaan kettu” Erwin Rommel. Tunnetuimman valkokankaan Rommelin hahmotteli James Mason Henry Hathawayn elokuvassa Rommel, erämaan kettu (The Desert Fox, 1951) ja Robert Wisen elokuvassa Eränmaan rotat (The Desert Rats, 1953). Harvinaisempi tulkinta on jo sodan aikana valmistunut Billy Wilderin ohjaama Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943), jossa Rommelia tulkitsi, kukapa muu kuin, Erich von Stroheim. Tie Kairoon ei ole kovin maineikas sotaelokuva, mutta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Wilderin ohjaus pitää otteessaan alusta lähtien. Panssarijoukoissa palveleva John J. Bramble (Franchot Tone) virkoaa vaunussa, jonka muut matkustajat ovat kuolleet. Hän raahautuu pois Saharan halki päämäärättömästi ajelehtivasta panssarivaunustaan ja lähtee etsimään pelastusta. Aikansa vaellettuaan hän saapuu hotelliin, jota egyptiläinen Farid (Akim Tamiroff) pitää ja tutustuu hotellin siivojana työskentelevään ranskattareen Moucheen (Anne Baxter). Kun Saksan joukot karauttavat paikalle, Bramble omaksuu kuolleen palvelijan Paul Davosin identiteetin, mutta tämä paljastuukin saksalaisten agentiksi. Lopulta hotelliin majoittuu itse Erwin Rommel, ja Davos yrittää kaikin keinoin estää saksalaisten joukkojen etenemisen Kairoon. Wilderin kerronta säilyy tehokkaana loppuun asti. Päätteeksi Lajos Birón näytelmään perustuva sotadraama esittää huikean aikalaistulkinnan siitä, että Rommel olisi jo vuonna 1937 käynyt arkeologisen retkikunnan mukana kätkemässä aseita ja polttoainetta Saharan hiekkaan.

Damaskus – vaarojen kaupunki (1951)

Saksalaissyntyisen Curtis Bernhardtin Hollywood-uran kohokohtia oli hieno film noir, Mieletön rakkaus (Possessed, 1947), jonka pääroolissa loisti Joan Crawford. Vaikka Bernhardtin nimi on jäänyt tuntemattomaksi, hän teki töitä unelmatehtaan tunnetuimpien tähtien kanssa. Humphrey Bogartia hän ohjasi ensi kertaa vuonna 1945 rikoselokuvassa Ristiriitoja (Conflict). Bogartin tähdittämä oli myös vuonna 1951 valmistunut Damaskus – vaarojen kaupunki (Sirocco), jonka selvänä esikuvana oli sodan aikana valmistunut Casablanca. Eksoottisen taustan lisäksi Damaskuksen yhdistää Casablancaan se, että Bogart saa tälläkin kertaa vastanäyttelijättärekseen ruotsittaren, ei tosin Ingrid Bergmania vaan nuoren Märta Torénin, jonka ura jäi lopulta lyhyeksi. Torén kuoli Tukholmassa vain 31-vuotiaana vuonna 1957.

Damaskus – vaarojen kaupunki sijoittuu 1920-luvun Syyriaan, jonka pääkaupunkia ranskalaiset miehittävät. Asetelma tuntuu ajankohtaiselta ja tuo mieleen Yhdysvaltain aseman Irakissa. Syyrialaiset ovat vetäytyneet maan alle ja yrittävät terrori-iskuin kääntää tilanteen edukseen. Kaupunkiin on ajautunut katkera ensimmäisen maailmansodan veteraani Harry Smith, joka käy laitonta kauppaa ja palvelee molempia osapuolia. Kuten niin monissa muissakin Bogart-elokuvissa, kova pinta ei murene, mutta lopussa sankari ottaa kantaa oikean asian puolesta.

El Dorado (1966)

Olen nähnyt Howard Hawksin El Doradon viimeksi joskus 1980-luvulla. Turun Elokuvakerhon tutkimusryhmä oli tarkkaan tiiraillut Hawksin tuotantoa. Itse en ollut mukana Red River -piirissä, jonka Hawks-artikkeli ilmestyi sittemmin Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirjassa, mutta myöhemmässä screwball-piirissä Hawks oli yhä keskeinen nimi. Luin silloin Robin Woodin kirjan Howard Hawks (BFI), joka on kaikkien aikojen parhaita ohjaajatutkielmia. Kirjasta kuvastuu myös auteur-ajattelun armottomuus. Elokuvat, jotka eivät olleet ”aitoa” Hawksia, jäivät sivumerkinnöiksi. Sen sijaan Robin Wood nosti korkeaan kurssiin sellaiset elokuvat kuin Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings, 1939), Ilma on kohtalomme (Air Force, 1943) ja Rio Bravo (1959). Robin Woodille El Dorado oli viimeinen ”aito Hawks”. Leigh Brackettin käsikirjoitukseen perustuva western on kuin muunnelma seitsemän vuotta aiemmin valmistuneesta Rio Bravosta. Molemmat kuvaavat - hawksmaisesti - miesryhmää ja sen paneutumista tehtävän suorittamiseen. Molemmissa elokuvissa John Wayne esittää vahvaa hahmota, Rio Bravossa sheriffi John T. Chancea, El Doradossa revolverisankari Cole Thorntonia. Vahvan sankarin vastapainona on heikko mies: edellisessä Dean Martinin tähdittämä Dude, jälkimmäisessä Robert Mitchumin esittämä sheriffi J. P. Harrah. Molemmissa elokuvissa juuri nämä hahmot ovat koko tarinan runko: Rio Bravossa Dudea nöyryytetään jo ensimmäisessä kohtauksessa. J. P. Harrah nähdään alussa voimansa tunnossa, mutta hän vajoaa alennustilaan, juopoksi, jonka on pakko ryhdistäytyä. Robert Mitchumin roolisuoritus on loistava, ehdottomasti parasta koko elokuvassa.

Vanhojen veteraanien rinnalla molemmissa westerneissä on nuori samastumiskohde, Rio Bravossa Ricky Nelsonin esittämä Colorado, El Doradossa James Caanin tulkitsema Mississippi. El Doradossa vanha maailma on painumassa yötä kohti, ja elokuvan loppuosa onkin kuvattu konkreettisesti pimeässä. Vaikka kaikki päättyy parhain päin, Cole Thorntonin ja J. P. Harrahin aika on ohi. Loppukohtauksessa he kävelevät El Doradon kadulla - kainalosauvoihin tukeutuen. Elokuvan nimi on silkkaa ironiaa: Villin Lännen pieni kylä ei ole haaveiden kultainen kaupunki, mutta silti odotukset menestymisestä ja rikkauksista ovat ajaneet myös elokuvan henkilöitä eteenpäin, kohti väistämättömiä konflikteja.

Zodiac (2007)

David Fincherin Zodiac perustuu San Franciscon alueella 1960- ja 1970-luvuilla riehuneen sarjamurhaajan tarinaan. Zodiaciksi itsensä nimennyt murhaaja tuntui toimivan vailla motiivia: hän oli saanut vaikutteita Irving Pichelin ja Ernest B. Schoedsackin elokuvasta Zaroffin koirat (The Most Dangerous Game, 1932), jonka tappaja, kreivi Zaroff, pyydystää ihmisiä kuin urheilumetsästäjä. Zodiac lähetti lehdistölle mystisiä, salakielisiä kirjeitä, eikä hänen identiteettinsä koskaan varmuudella paljastunut. Tapaus on niin tuttu, että ohjaustyö on varmasti ollut haasteellinen: miten rakentaa trilleri, jonka lopputuloksen suurin osa katsojista tietää. Toisaalta: useinhan trillerit rakentavat jännityksensä kohtauksen sisällä, eikä tarinan päämäärällä välttämättä ole ratkaisevaa merkitystä. Oma ongelmansa on ollut tarinan levittäytyminen pitkälle aikavälille. Pääosa tapahtumista sijoittuu 1960- ja 1970-luvuille, mutta elokuvan lopuksi piipahdetaan myös seuraavilla vuosikymmenillä. Tarinan keskiössä on Zodiacia enemmän San Francisco Chronicle -lehden sarjakuvapiirtäjä Robert Graysmith (Jake Gyllenhaal), joka ensin seuraa tutkintaa sivusta, rikostoimittajan roskakoria penkomalla ja toimituksen tarinoita kuuntelemalla, mutta ajautuu yhä pidemmälle todisteiden vyyhtiin. Lopulta Graysmith saa apua myös poliisilta, joka muutoin on vetäytymässä selvitystyöstä. David Fincherin ohjauksessa korostuu murhasarjan rinnalla se koneisto, joka rikoksien voimasta elää. Lopulta Graysmith itsekin tulee bisneksen osaksi. Sarjakuvapiirtäjän tutkimustyöt jäävät tuloksettomiksi siinä mielessä, ettei syyllistä koskaan saada oikeuden eteen. Sen sijaan Graysmith julkaisi vuonna 1986 aiheesta kirjan, josta tuli välitön myyntimenestys. Kirjaa myytiin neljä miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa.