Nyt kun kesä on vihdoinkin koittamassa, monet ystävät hylkäävät koti-Suomen ja suuntaavat Berliiniin – elleivät jo satu olemaan siellä. Berliini on 1920-luvulta lähtien edustanut kaikkea sitä eteenpäin katsovaa radikaalisuutta, mitä vain suurkaupungin ilmapiiri voi tarjota. Mutta minussa Berliini herättää aina tunteen historiasta, josta en koskaan päässyt osalliseksi.
Opiskelin Saksan Liittotasavallassa lukuvuoden 1988–89, ja muistan, miten kiivaasti paikalliset opiskelijat väittelivät Itä-Saksan tilanteesta – silloin kun hetkeksi unohtivat ahdistella ujoa toveriaan suomettumispuheillaan. Järjestys maailmassa näytti vakiintuneelta, eikä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen jännitettä mikään tuntunut lieventävän. Berliini lepäsi Itä-Saksan sydämessä, läntisen maailman sillanpääasemana.
Saksan-matkani ei ulottunut Berliiniin asti. Palasin kotiin kesäkuussa 1989, eikä vierähtänyt kuin muutama kuukausi, kun kaikki oli toisin. Kaupunki muuttui historian näyttämöksi, kun Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989. Rajat aukenivat, ja Länsi-Saksa ja Itä-Saksa yhdistyivät. Kylmä sota ja ideologioiden kamppailu päättyivät yli 40 vuoden jälkeen. Samalla katosi se vaihtoehtoliikkeiden Berliini, joka oli ammentanut voimansa kaupungin jakaantuneisuudesta.
* * *
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Francis Fukuyama kiirehti kommentoimaan käännettä vuonna 1989 artikkelissaan ”Historian loppu”. Ehkäpä hän halusi tulla julkisuuden hahmoksi ja esitti niin karkean väitteen, että kohua syntyisi. Fukuyaman mukaan kylmän sodan päättyminen merkitsi historian päättymistä, koska ideologinen konflikti oli takana ja länsimainen demokratia näytti vakiintuvan maailmanlaajuiseksi. Fukuyaman räväkät ajatukset herättivät tietenkin voimakasta vastustusta. Miksi historia merkitsisi vain kylmän sodan aikakauden ideologista vastakkainasettelua?
Kun vuotta 1989 katsoo lähes parinkymmenen vuoden takaa, ajatus ”historian lopusta” tuntuu vieraalta. Toki ”historia” päättyi siinä mielessä, että eräs aikakausi oli tullut tiensä päähän. Aivan yhtä perustellusti voi väittää, että nimenomaan edeltävä maailma oli pysähtynyt, historiaton, ainakin kylmän sodan maailmaan syntyneelle sukupolvelle, joka piti kauhun tasapainoa itsestäänselvyytenä. Sen sijaan vuoden 1989 käänne laukaisi tarpeen sukeltaa takaisin historiaan, pohtia sitä maailmaa, joka oli jäänyt taakse – tai, kuten minun tapauksessani, muistella maailmaa, johon ei koskaan astunut. DDR jäi näkemättä.
Se, mitä Fukuyama kutsui ”historian lopuksi”, synnytti ennennäkemättömän historiallisen kiinnostuksen ja harrastuksen vyöryn. Itäblokin romahdus pakotti työstämään menneisyyden kokemuksia. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1990-luvun lopulla, käynnistyi menneen sosialistisen maailman nostalgisointi. Vanhoista derkkuvaatteista ja Trabanteista tuli keräilykohteita.
* * *
Eurooppalaista historiakuvaa muovasi myös Euroopan Unionin synty vuonna 1992. Samalla kun EU alkoi tukea eurooppalaisen identiteetin ja kulttuurin tutkimusta, jäsenmaissa virisi kiinnostus alueelliseen ja kansalliseen kulttuuriin.
Alueellista näkökulmaa on vahvistanut globalisaatio, kansainvälisten yhteyksien tihentyminen ja lisääntynyt ylikansallinen vuorovaikutus. Tilanteessa, jossa talouselämä sopeutuu uudenlaisiin maailmanlaajuisiin haasteisiin, on tullut tärkeäksi vaalia paikallista kulttuuriperintöä. Taustalla on kipeä tietoisuus siitä, ettei paikallinen kulttuuri välttämättä säily ilman erityistä huolenpitoa. Epävarmuus tulevasta korostaa historian tuntemisen tärkeyttä.
* * *
Kävin Berliinissä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1995. Pöly oli silloin jo laskeutunut Berliinin muurilla, mutta historian arvet näkyivät yhä. Toisaalta: yksilöllistä kokemusta historian pöly ei koskaan peittänytkään. Jakaantunut maailma elää yhä muistoissa, toisille elettynä kokemuksena, toisille maailmana, jonka partaalla seisoi mutta johon ei koskaan ehtinyt astua.
(ilmestynyt Turun Sanomissa 1.6.2007)
Viikko on vierähtänyt Howard Hawksin elokuvan Rakas, minä nuorrun (Monkey Business, 1952) katsomisesta, mutta nyt vasta pääsen kirjoittamaan siitä. Cary Grantin ja Ginger Rogersin tähdittämä komedia on hauska, sukua 1930-luvun screwball-komedioille, vaikka tästä puuttuukin "battle between the sexes". Ehkä sen mukana menee myös osa jännitettä, tai ainakin elokuvan käynnistyminen on hidasta, koska toiminnan motiivin valmistelu ottaa aikaa. Työlleen omistautunut kemisti Barnaby Fulton (Grant) yrittää kehittää yhdistettä, joka saisi ihmisen nuortumaan. Elokuva ironisoi tutkijoiden vakavuutta, sillä lukuisista ihmisälyn ponnisteluista huolimatta oikean yhdisteen keksii lopulta koekaniinina käytetty apina, joka sekoittelee laboratorion pulloja täysin mielivaltaisesti. Juoma päätyy vesiastiaan, josta elokuvan päähenkilöt ryyppäävät vuorotellen. Tarina on yksinkertainen, ja koko komedia elää Grantin ja Rogersin erinomaisen näyttelemisen varassa. Kumpikin saa näyttää koko kirjonsa, niin koululaisen kuin murrosikäisen kapinallisenkin rooleissa.
