Dunkirk (2017)

Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama Dunkirk (2017) on ehdottomasti 2000-luvun kiinnostavimpia sotaelokuvia. En oikeastaan ymmärrä, miten se on jäänyt katsomatta tähän asti. Elokuva kuvaa toisen maailmansodan tunnettua tilannetta, Dunkerquen evakuointia touko-kesäkuun vaihteessa 1940. Ranska oli ajautumassa saksalaisten käsiin, ja romahdus oli lähellä. Saksalaiset marssivat Pariisiin 14. kesäkuuta. Dunkirk alkaa Dunkerquen kaduilta. Tommy (Fionn Whitehead) pakenee saksalaisia ja onnistuu pääsemään rannalle, jossa brittiläiset sotilaat epätoivoisena odottavat evakuointia. Tommyn mukaan lyöttäytyy Gibson (Aneurin Barnard), joka on ranskalainen mutta tekeytyy britiksi päästäkseen pois luhistuvasta kaupungista. Tommy on elokuvan ensimmäinen ja viimeinen henkilöhahmo, vaikkei Dunkirk olekaan erityisen yksilökeskeinen. Mutta elokuva on yksilöiden, aikalaisten tasalla. Minua viehättää erityisesti se tapa, jolla Nolan näyttää menneisyyden tilanteen avoimena, niin kuin se aikanaan olikin: aikalaisilla ei ollut käsitystä siitä, mihin kaikki oikeastaan kehittyy.

Dunkirk etenee maalla, merellä ja ilmassa. Eri tarinalinjat synnyttävät uskottavan kuvan samanaikaisuudesta. Vaikuttavia ovat lentäjien kamppailut evakuoinnin turvaamiseksi, ja viimeistä lentäjää Dunkirk seuraa elokuvan viime hetkille asti. Loppuosa on vapauttava siinä mielessä, että erilliset tarinalinjat lomittuvat ennen pitkää yhteen. Viimeinen lentäjäkin liitää äänettömästi lähemmäs Dunkerquen hiekkarantaa, kunnes hän veivaa pyörät alas ja tekee hätälaskun, vain joutuakseen sotavangiksi, kuten elokuvan lopussa ilmenee.  

Dunkirk päättyy sotilaiden paluuseen, jolloin myös epävarmuus vallitsee. Pidettäisiinkö heitä enemmän luopioina kuin sotasankareina? Dunkirk tavoittaa kesän 1940 ilmapiirin. Saksa oli etenemässä, ja uhan kokemus sai valtaa Britanniassa yhä kouriintuntuvammin. Sotilaiden evakuointi ei näyttäydy vain luovuttamisena vaan taistelun jatkumisena tilanteessa, jossa kamppailun seuraavaa rintamaa oli vaikea arvioida. Se voisi olla myös Kanaalin pohjoisrannalla.

Macbeth Turun kaupunginteatterissa

Turun kaupunginteatterin uusi Macbeth on vangitseva ja väkevä muistutus vallanhimosta mutta myös väkivallan kierteestä, josta on vaikea murtautua ulos. Väkivalta on tarttuvaa ja tartuttavaa, mitä korostaa epätoivoinen käsienpesu esityksen alussa ja lopussa. Kun väkivaltaan suistuu, lika ei ota lähteäkseen. Kari Heiskasen ohjaus toimii hienosti, ja pidin ratkaisusta, joka korosti etu- ja taka-alan välistä jännitettä. Brutaaleimmat väkivallanteot nähdään lavan takaosassa: niitä ei peitellä, mutta ne eivät myöskään saa spektaakkelin pääroolia. Etualalla ovat ihmiset ja heidän tunteensa, unensa ja houreensa. Tässä tulkinnassa Macbeth (Eero Aho) ja hänen puolisonsa (Riitta Salminen) eivät ole päihtyneitä vain vallasta. Kun Lady Macbeth esitellään, hän toipuu humalastaan puupenkillä. Kruunajaiskohtauksessa hän on päisään kuin käki samaan aikaan, kun Macbeth näkee hourteita murhaamastaan miehestä. Huumausaineisiinkin viitataan, kun Macbeth maistelee kärpässientä.

Macbethissä ei ole hyviä eikä pahoja, mutta samaan aikaan kun katsoja kauhistuu murhien kierrettä, hän ei voi olla tuntematta tuskaa siitä sisäisestä kärsimyksestä, jonka keskellä vallan sokaisemat päähenkilöt toimivat. Macbethiä katsoessa tulee mieleeni, että Kari Heiskasen piti aikanaan ohjata Kansallisoopperan uusi Ring. Ehkä ripaus wagneriaanisuutta onkin siinä tavassa, jolla Macbethissa vallan turmelevuutta kuvataan. Noidatkin tuovat mieleen Wagnerin Jumalten tuhon nornat, jotka punovat elämänlankaa. Eero Aho oli todella vakuuttava Macbethin roolissa, ja mielestäni koko enseble onnistui hienosti. Heiskasen ohjauksessa Lady Macbeth tosin tuntuu jollakin tavalla hiipuvan pois tarinasta. Ehkä se on tarkoituskin. Jani Uljaan lavastus- ja Riku Rämän valaistussuunnittelu toimivat niin ikään erinomaisesti.