Shanghai Blues (1984)

Tsui Harkin komediasta Shanghai Blues (1984) on tehty uusi restauroitu 4k-kopio, ja se on ollut katsottavissa MUBIn striimauspalvelussa, tosin teräväpiirtona. Oli hauska katsoa tämä elokuva uudelleen pitkän tauon, ja muinaisen VHS-tallenteen, jälkeen. Suomalaisessa Tsui Hark -kronologiassa Shanghai Blues saattaa asettua Peking Opera Bluesin vanaveteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jälkimmäinen tuotiin elokuvateatterilevitykseen vuonna 1990 ja Shanghai Blues heti seuraavana vuonna. Tosiasiassa Shanghai Blues on varhaisempi ja valmistui kaksi vuotta ennen Peking Opera Bluesia. Molemmissa elokuvissa Tsui Hark liikuttaa tarinaa huikealla tempolla ja osaa luoda toinen toistaan kaoottisempia tilanteita.

Shanghai Blues on historiallinen komedia, joka sijoittuu 1930-luvun Shanghaihin. Alku on vakava siinä mielessä, että tapahtumat kytkeytyvät Japanin joukkojen hyökkäykseen Kiinaan. Shanghaita pommitetaan, ja ennen pitkää sota erottaa ihmiset toisistaan kymmeneksi vuodeksi. Vauhti on niin kova, että ajallista siirtymää voi olla vaikea hoksata. Ehkä tähän vaikuttaa sekin, että henkilöt eivät näytä fyysisesti paljonkaan muuttuneet.

Shanghai Blues on kaikesta päätellen saanut vaikutteita 1930-luvun Hollywoodin screwball-komedioista. Alun tanssikohtaus, jossa puvun takamus repeytyy, on suoraan Howard Hawksin elokuvasta Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Toisaalta, screwballin lisäksi Tsui Hark ammentaa vielä enemmän mykkäkauden slapstick-komediasta. Elokuva on täynnä toilailua, kalautuksia ja iskuja, kaatumisia ja koomisia ketjureaktioita. Hahmokavalkadi on hurja, niljakkaasta varkaasta sillan alla asuviin vammautuneisiin veteraaneihin. Tsui Hark on tietoisen epärealistinen, puvustus räikeän värikästä ja lavasteet korostuneen liioiteltuja. Mieleen jää romanttinen käänne, jossa päähenkilö tarttuu viuluun ja soittaa James Wongin nostalgista sävelmää. 

Valkoinen tähti, teatteriryhmä Kolmas Tila

Teatteriryhmä Kolmas Tila tunnetaan kunnianhimoisista, tieteen ja taiteen rajapinnalla liikkuvista näyttämöteoksistaan. Valkoinen tähti vie katsojan sinne, missä maapallo on valkoisimmillaan, Etelämantereelle. Valkoisuus viitannee myös siihen, miten Antarktis on tuntematon, paikka, jossa yhteys niin maapallon kosmiseen menneisyyteen kuin sen tulevaisuuteenkin voi avautua. Draaman ytimessä on retkikunta, joka saapuu Australiasta Etelämantereelle kuukausien mittaista tutkimustyötä varten. Remi (Katja Küttner), Jon (Eetu Känkänen) ja Rita (Kristina Vahvaselkä) saapuvat näytelmän alussa asemalle ja lähettävät tervehdyksensä. Ajan kulkua merkitsevät paidan rinnuksilla näkyvät numerot. Alussa niitä tulee katsoneeksi tarkastikin, mutta päivien kulku muuttuu näytelmän edetessä, kun aika tuntuu hidastuvan. Aikaskaalat korostuvat Seppo Parkkisen erinomaisessa käsikirjoituksessa ja Tuomas Rinta-Panttilan hienossa ohjauksessa. Perspektiivit avautuvat kaukaiseen menneisyyteen, kun Etelämantereen historia ulottuu satojen tuhansien vuosien päähän. Toisaalta Valkoinen tähti korostaa arjen rytmejä. Aamuhetket, jolloin jokainen tutkimusmatkalainen katsoo raukeasti tyhjyyteen ja kuuntelee vedenkeittimen kohinaa tai kahviautomaatin pulinaa. Illan viimeiset tunnit, kun Rita, Remi ja Jon asettuvat nukkumaan makuulavitsoilleen. Ehkä juuri tässä asetelmassa, arkisen ajan konkreettisuuden ja taustalla väijyvien huimien perspektiivien jännitteessä, tiivistyy jotakin olennaista siitä, mitä aika on.

Valkoinen tähti on toteutettu Manillassa, Vanhalla viinatehtaalla, ja erityisesti sen pienessä sivuhuoneessa. Tässä tilassa katsojat ovat hyvin lähellä näyttelijöitä, ikään kuin osallisina ja mukana tutkimusasemalla. Eero Erkamon lavastus- ja tilasuunnittelussa näyttämö on yhtä aikaa tutkimusaseman sisä- ja ulkopuoli. Ville Aallon musiikki ja äänisuunnittelu korostavat siirtymiä ulkoa, hyytävistä oloista, sisälle, eristettyyn tilaan. Arvoituksellinen osa tutkimusasemaa on Varasto, jonne on kätkettynä viestejä tieteen historiasta, näin tulkitsen, ja Jon on näiden viestien välittäjä. Valkoinen tähti tarjoaa ajatuksia ja assosiaatioita avaruusmatkailusta astrobiologiaan, tieteen vastuusta ja vapaudesta ilmastonmuutokseen. Teemat tuovat mieleen kaksi Seppo Parkkisen ja Kolmannen Tilan aikaisempaa näytelmää, Legenda pienestä luusta (2018) ja Raumzeit (2023). Minuun Valkoinen tähti teki vielä suuremman vaikutuksen, ehkä siksikin että ahdas tutkimusasema on kuin maapallo pienoiskoossa, keidas ankaran ympäristön keskellä. Maailmankaikkeus on karu, ja siksi on erityisen tärkeää vaalia maapallon herkkää luontoa ja sen tasapainoa.

Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993)

Wolfgang Petersenin ohjaama trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) kuuluu niihin elokuviin, joista olen televisiossa nähnyt vain katkelmia mutta jota en ole aiemmin alusta loppuun katsonut. Elokuvassa liikutaan presidentillisessä kehyksessä, kun päähenkilö Frank Horrigan (Clint Eastwood) on vuosien saatossa ollut takaamassa presidenttien turvallisuutta John F. Kennedystä lähtien. Ehkä tämä traumaattinen historia onkin elokuvan kiinnostavimpia piirteitä: Kennedyn puolesta Horrigan ei uhrautunut, mutta nyt hän saa mahdollisuuden kehollaan suojella maan johtajaa... Erikoista kyllä, Hollywoodissa saksalaistaustaiset ohjaajat Wolfgang Petersen ja Roland Emmerich ovat tehneet uuden kotimaansa patrioottisimpia toimintaelokuvia. Petersen ohjasi vuonna 1997 toimintaelokuvan Air Force One, jossa Yhdysvaltain presidentti ei edes tarvitse turvamiehiä vaan itse ratkoo vaikeimmat pulmat.

Trillerin ytimenä on kissa ja hiiri -leikki, kun Horriganin vastapeluriksi osoittautuu Mitch Leary (John Malkovich). Tämän jälkeen näkökulma muuttuu ja katsoja voi seurata tapahtumia molempien kannalta. Leary, tai Booth niin kuin hänet myös tunnetaan, saa entistä enemmän painoarvoa tarinassa, vaikkakin hänen psykologiaansa on lopulta vaikea ymmärtää. Hän esiintyy Yhdysvaltain salaisen palvelun jonkinlaisena uhrina, joka on päätynyt olosuhteiden pakosta salamurhaajaksi, ja nyt janoaa kostoa. Ainakin oma kiinnostukseni lopahti, mitä pidemmälle tarina kulki. Ehkä elokuva olisi saanut voimaa vahvemmasta motivoinnista. Toisaalta presidenttien salamurhiin kiinnittyvä aihe on kiinnostava osa Yhdysvaltain poliittista historiaa, ja tätä salamurhatraditiota Tulilinjalla tietoisesti käsittelee.

Dunkirk (2017)

Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama Dunkirk (2017) on ehdottomasti 2000-luvun kiinnostavimpia sotaelokuvia. En oikeastaan ymmärrä, miten se on jäänyt katsomatta tähän asti. Elokuva kuvaa toisen maailmansodan tunnettua tilannetta, Dunkerquen evakuointia touko-kesäkuun vaihteessa 1940. Ranska oli ajautumassa saksalaisten käsiin, ja romahdus oli lähellä. Saksalaiset marssivat Pariisiin 14. kesäkuuta. Dunkirk alkaa Dunkerquen kaduilta. Tommy (Fionn Whitehead) pakenee saksalaisia ja onnistuu pääsemään rannalle, jossa brittiläiset sotilaat epätoivoisena odottavat evakuointia. Tommyn mukaan lyöttäytyy Gibson (Aneurin Barnard), joka on ranskalainen mutta tekeytyy britiksi päästäkseen pois luhistuvasta kaupungista. Tommy on elokuvan ensimmäinen ja viimeinen henkilöhahmo, vaikkei Dunkirk olekaan erityisen yksilökeskeinen. Mutta elokuva on yksilöiden, aikalaisten tasalla. Minua viehättää erityisesti se tapa, jolla Nolan näyttää menneisyyden tilanteen avoimena, niin kuin se aikanaan olikin: aikalaisilla ei ollut käsitystä siitä, mihin kaikki oikeastaan kehittyy.

Dunkirk etenee maalla, merellä ja ilmassa. Eri tarinalinjat synnyttävät uskottavan kuvan samanaikaisuudesta. Vaikuttavia ovat lentäjien kamppailut evakuoinnin turvaamiseksi, ja viimeistä lentäjää Dunkirk seuraa elokuvan viime hetkille asti. Loppuosa on vapauttava siinä mielessä, että erilliset tarinalinjat lomittuvat ennen pitkää yhteen. Viimeinen lentäjäkin liitää äänettömästi lähemmäs Dunkerquen hiekkarantaa, kunnes hän veivaa pyörät alas ja tekee hätälaskun, vain joutuakseen sotavangiksi, kuten elokuvan lopussa ilmenee.  

Dunkirk päättyy sotilaiden paluuseen, jolloin myös epävarmuus vallitsee. Pidettäisiinkö heitä enemmän luopioina kuin sotasankareina? Dunkirk tavoittaa kesän 1940 ilmapiirin. Saksa oli etenemässä, ja uhan kokemus sai valtaa Britanniassa yhä kouriintuntuvammin. Sotilaiden evakuointi ei näyttäydy vain luovuttamisena vaan taistelun jatkumisena tilanteessa, jossa kamppailun seuraavaa rintamaa oli vaikea arvioida. Se voisi olla myös Kanaalin pohjoisrannalla.

Macbeth Turun kaupunginteatterissa

Turun kaupunginteatterin uusi Macbeth on vangitseva ja väkevä muistutus vallanhimosta mutta myös väkivallan kierteestä, josta on vaikea murtautua ulos. Väkivalta on tarttuvaa ja tartuttavaa, mitä korostaa epätoivoinen käsienpesu esityksen alussa ja lopussa. Kun väkivaltaan suistuu, lika ei ota lähteäkseen. Kari Heiskasen ohjaus toimii hienosti, ja pidin ratkaisusta, joka korosti etu- ja taka-alan välistä jännitettä. Brutaaleimmat väkivallanteot nähdään lavan takaosassa: niitä ei peitellä, mutta ne eivät myöskään saa spektaakkelin pääroolia. Etualalla ovat ihmiset ja heidän tunteensa, unensa ja houreensa. Tässä tulkinnassa Macbeth (Eero Aho) ja hänen puolisonsa (Riitta Salminen) eivät ole päihtyneitä vain vallasta. Kun Lady Macbeth esitellään, hän toipuu humalastaan puupenkillä. Kruunajaiskohtauksessa hän on päisään kuin käki samaan aikaan, kun Macbeth näkee hourteita murhaamastaan miehestä. Huumausaineisiinkin viitataan, kun Macbeth maistelee kärpässientä.

Macbethissä ei ole hyviä eikä pahoja, mutta samaan aikaan kun katsoja kauhistuu murhien kierrettä, hän ei voi olla tuntematta tuskaa siitä sisäisestä kärsimyksestä, jonka keskellä vallan sokaisemat päähenkilöt toimivat. Macbethiä katsoessa tulee mieleeni, että Kari Heiskasen piti aikanaan ohjata Kansallisoopperan uusi Ring. Ehkä ripaus wagneriaanisuutta onkin siinä tavassa, jolla Macbethissa vallan turmelevuutta kuvataan. Noidatkin tuovat mieleen Wagnerin Jumalten tuhon nornat, jotka punovat elämänlankaa. Eero Aho oli todella vakuuttava Macbethin roolissa, ja mielestäni koko enseble onnistui hienosti. Heiskasen ohjauksessa Lady Macbeth tosin tuntuu jollakin tavalla hiipuvan pois tarinasta. Ehkä se on tarkoituskin. Jani Uljaan lavastus- ja Riku Rämän valaistussuunnittelu toimivat niin ikään erinomaisesti.