Macbeth Turun kaupunginteatterissa

Turun kaupunginteatterin uusi Macbeth on vangitseva ja väkevä muistutus vallanhimosta mutta myös väkivallan kierteestä, josta on vaikea murtautua ulos. Väkivalta on tarttuvaa ja tartuttavaa, mitä korostaa epätoivoinen käsienpesu esityksen alussa ja lopussa. Kun väkivaltaan suistuu, lika ei ota lähteäkseen. Kari Heiskasen ohjaus toimii hienosti, ja pidin ratkaisusta, joka korosti etu- ja taka-alan välistä jännitettä. Brutaaleimmat väkivallanteot nähdään lavan takaosassa: niitä ei peitellä, mutta ne eivät myöskään saa spektaakkelin pääroolia. Etualalla ovat ihmiset ja heidän tunteensa, unensa ja houreensa. Tässä tulkinnassa Macbeth (Eero Aho) ja hänen puolisonsa (Riitta Salminen) eivät ole päihtyneitä vain vallasta. Kun Lady Macbeth esitellään, hän toipuu humalastaan puupenkillä. Kruunajaiskohtauksessa hän on päisään kuin käki samaan aikaan, kun Macbeth näkee hourteita murhaamastaan miehestä. Huumausaineisiinkin viitataan, kun Macbeth maistelee kärpässientä.

Macbethissä ei ole hyviä eikä pahoja, mutta samaan aikaan kun katsoja kauhistuu murhien kierrettä, hän ei voi olla tuntematta tuskaa siitä sisäisestä kärsimyksestä, jonka keskellä vallan sokaisemat päähenkilöt toimivat. Macbethiä katsoessa tulee mieleeni, että Kari Heiskasen piti aikanaan ohjata Kansallisoopperan uusi Ring. Ehkä ripaus wagneriaanisuutta onkin siinä tavassa, jolla Macbethissa vallan turmelevuutta kuvataan. Noidatkin tuovat mieleen Wagnerin Jumalten tuhon nornat, jotka punovat elämänlankaa. Eero Aho oli todella vakuuttava Macbethin roolissa, ja mielestäni koko enseble onnistui hienosti. Heiskasen ohjauksessa Lady Macbeth tosin tuntuu jollakin tavalla hiipuvan pois tarinasta. Ehkä se on tarkoituskin. Jani Uljaan lavastus- ja Riku Rämän valaistussuunnittelu toimivat niin ikään erinomaisesti.