Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965)

Henry Hathaway oli pitkän linjan ohjaaja, joka palasi aina uudelleen lännenelokuvan pariin. Katsoin pitkästä aikaa westernin Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965). Alun perin Paramount oli ostanut William Wrightin ja Talbot Jenningsin tarinan jo vuonna 1955. Ajatuksena oli, että ohjaajaksi pestattaisiin John Sturges ja päänäyttelijäksi Alan Ladd. Tuottaja Hal B. Wallis hankki kuitenkin projektin Paramountilta, kiinnitti ohjaajaksi Hathawayn ja päärooleihin John Waynen ja Dean Martinin. Itse tarina kertoo veljeksistä, jotka kerääntyvät yhteen äitinsä hautajaisiin. Lähtökohta-asetelma on elokuvassa miltei parasta: katsoja ei näe Katie Elderiä, mutta äidin hyvät teot paljastuvat vähitellen sekä veljeksille että katsojille. Pojat ovat kukin lähteneet taholleen, eivätkä ole juurikaan yhteyttä pitäneet. Näkymätön äiti on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa keinutuoli jää kiikkumaan itsekseen.

Voittamattomat veljekset alkaa lupaavasti, ei vain Huuliharppukostajaa inspiroineen aloituskohtauksen ansiosta, vaan myös siksi, että menneisyyden tapahtumat hahmottuvat veljeksille vähitellen. Tämän jälkeen tarina ajautuu perinteisemmille urille, kun vallanhimoinen Morgan Hastings (James Gregory) on hamunnut Elderin tilukset itselleen ja palkkaa tunnetun pistoolisankari Curleyn (George Kennedyn) tekemään veljeksistä selvää jälkeä. Mieleenpainuvimman roolisuorituksen tekee Hastingsin poikaa Davea esittävä Dennis Hopper. Dave on elänyt autoritäärisen isänsä ikeessä, eikä lopulta pääse vapaaksi otteesta. Voittamattomat veljekset asettaa vastakkain Hastingsin destruktiivisuuden ja näkymättömän Katie Elderin kuolemankin yli yltävän vaikutuksen.