Stan ja Ollie (Stan and Ollie, 2018)

Olen usein miettinyt, miten eri taidemuodot kertovat itse omasta historiastaan, omilla keinoillaan. Millaista olisi runouden historia, jos kertojana olisi runous itse, ei tutkija? Tai: miten elokuvat ovat kertoneet meille historiastaan, elokuvallisin keinoin? Yhdysvaltalaisessa tuotannossa elokuvantekemistä  on kuvattu paljon, ajatellaanpa vaikka sellaisia teoksia kuin Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950), Laulavat sadepisarat (Singin’ In The Rain, 1952) tai Viimeinen valtias (The Last Tycoon, 1976). Viime vuosina on nähty paljon myös biopic-elokuvia, jotka rakentuvat tunnetun tekijän elämäkerrallisen kuvauksen varaan. Esimerkiksi käy David Fincherin tuore Mank (2020) – tai pari vuotta aiemmin valmistunut Jon S. Bairdin Stan ja Ollie (Stan and Ollie, 2018), jonka ehdin katsoa vasta nyt.

Stan ja Ollie kertoo nimensä mukaisesti elokuvahistorian tunnetuimpiin lukeutuvan parivaljakon yhteiselosta, sen viimeisistä hetkistä. Stan Laurel (Steve Coogan) ja Oliver Hardy (John C. Reilly) ovat vuonna 1953 kiertueella Iso-Britanniassa ja Irlannissa tavoitteenaan löytää rahoittaja uutta elokuvaa varten. Stan ja Ollie ei paljoakaan kerro koomikkoparin historiasta, mutta siellä täällä siihen viitataan. Stan kirjoittaa koko ikänsä repliikkejä tuleviin elokuviin, ja hän todellakin oli aktiivinen kirjoittaja alusta lähtien. Lavakiertueella Stan ja Ollie esittävät sketsejä, jotka viittaavat pitkään uraan: sairaalasketsi viittaa huikeaan lyhytelokuvaan Kaverukset sairaalassa (County Hospital, 1932) ja tanssijakso pitkään elokuvaan Kaksi kulkuria (Way Out West, 1937). Vaikka Stan ja Ollie on draamaelokuvana melko novellistinen, tarkasti rajattu, se viittaa pitkään kehityskulkuun ja tuo esille elokuvan intermediaaliset yhteydet. Stan Laurel ja Oliver Hardy olivat lavaviihdyttäjiä vuosien ajan toisen maailmansodan jälkeen. Heidän viimeiseksi elokuvakseen jäi Ohukaisen ja Paksukaisen jättiläisperintö (Atoll K, 1951), eivätkä myöhemmät yritykset enää toteutuneet. Stan ja Ollie on pienimuotoinen, viehättävä draama, jota hyvät näyttelijäsuoritukset kantavat, mutta silti jäin pohtimaan, olisiko elokuva voinut vahvemmin kommentoida myös 1950-luvun alun tilannetta, sitä, miten television tulo vaikutti vanhan polven viihdyttäjien mahdollisuuksiin tilanteessa, jossa elokuva oli saamassa vahvan kilpailijan olohuoneista.