Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955)

Ennen näytelmäelokuvauraansa Frank Tashlin (1913–1972) oli ehtinyt toimia animaattorina ja piirroselokuvien ohjaajana 1930- ja 1940-luvuilla. Raudanluja kokemus näkyi suvereenina ohjauksena sellaisissa 50-luvun komedioissa kuin Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can't Help It, 1956), Huoleton härkätaistelija (Hollywood or Bust, 1956) ja Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, 1957). Tähän sarjaan lukeutuu myös Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955), joka on parhaita Jerry Lewisin ja Dean Martinin yhteisiä komedioita Huolettoman härkätaistelijan tapaan. Sittemmin Tashlin ohjasi Lewisin sooloelokuvia, useampiakin, joiden huipennuksena oli Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964) -elokuvan hulvaton loppukohtaus. Kaikissa 50-luvun komedioissa värien käyttö on poikkeuksellisen runsasta, mutta Vaarattomissa vakoilijoissa se saa erityistä painoa. Mieleen tulee Tashlinin tausta animaattorina – ja tietysti se, että elokuva sijoittuu sarjakuvataiteilijoiden maailmaan.

Vaarattomia vakoilijoita esittelee alussa kaverukset Rick Toddin (Dean Martin) ja Eugene Fullstackin (Jerry Lewis), jotka yrittävät ansaita elantonsa mainosalalla. Rick haluaisi kuvataiteilijaksi, mutta ura ei urkene. Parivaljakon rinnalle asettuu menestynyt sarjakuvapiirtäjä Abby (Dorothy Malone) ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine), joka toimii mallina Bat Lady -sarjakuvalle. Operetin tapaan tarina limittää toisiinsa romanttisen parin (Rick ja Abby) ja koomisen parin (Eugene ja Bessie) lemmenseikkailut, ja elokuvan lopussa mukaan punoutuu vielä kylmän sodan kontekstista tempaistu vakoilutarina. Nykykatsojalle, tai ainakin minulle, Rick näyttäytyi kaikin puolin epäsympaattisena Abbyn vainoajana, joka lopulta hyödyntää myös ystävänsä Eugenen öisiä fantasioita lupaa kysymättä. Toisaalta Vaarattomia vakoilijoita on parodiaa alusta loppuun: se nauraa 50-luvun sarjakuvahysterialle ja kylmän sodan peloille ja viime kädessä myös Rickin lipevälle imagolle. Auringonpalvontakohtauksessa Tashlin kääntää hauskasti asetelman päälaelleen, kun seuraavassa kohtauksessa Bessie on vainoaja ja Eugene hänen uhrinsa.

Vaarattomia vakoilijoita on kiinnostavimmillaan kommentoidessaan 1950-luvun sarjakuvakeskustelua. Elokuvaa varten tuotettiin näyttäviä The Bat Lady -kansia ja -sarjakuvaruutuja, joita käytettiin myös markkinoinnissa. Tarinassa sarjakuvan tuottajat ovat eksploitaatioteollisuuden ylläpitäjiä, joita kiinnostaa vain raha. Kustantaja Murdoch (Eddie Mayehoff) vaatii taiteilijalta paitsi sähäkkää toimintaa ennen kaikkea murhia, verta ja suolenpätkiä. Tuohtunut äiti tuo poikansa päivähoitoon kustantajalle, jotta tämä todella näkisi, millaista vahinkoa sarjakuvat tuottavat. Ja lopulta sarjakuvan haitoista keskustellaan television suorassa lähetyksessä, jonne Eugene päätyy todistuskappaleeksi sarjakuvien yliannostuksesta. Samaan aikaan Rick on päätynyt firman piirtäjäksi, moraalisesta paniikista huolimatta. Selvää on, että Vaarattomia vakoilijoita nauraa aikakauden sarjakuvahysterialle. Toisaalta tuntuu, että suhde aiheeseen on ambivalentti: Eugenen pakkomielteiset painajaiset ovat kaikesta huolimatta tosia, fantasian ylivaltaa. Samalla kun elokuva nauraa hysterialle, tuntuu, että sarjakuva oli myös elokuvateollisuuden kilpailija. Jos oikein muistan seuraavana vuonna 1956 Fritz Lang ohjasi film noir -elokuvan Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps), jossa murhaaja oli nimenomaan ahkera sarjakuvien kuluttaja...