Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Jerry Lewisin Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963), joka tuli Teemalta jokin aika sitten. Sen värimaailma on yhtä räjähtävää kuin Frank Tashlinin 50-luvun ohjauksissa, ja Lewisin käsittelyssä myös lajityypit natisevat liitoksissaan. Tri Jerry ja herra Hyde on koominen muunnelma Robert Louis Stevensonin kauhuromaanista Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, joka alun perin ilmestyi vuonna 1886 ja jota on ahkerasti versioitu myös elokuvallisessa muodossa. Lewisin oivallus on ollut asetelman kääntäminen nurinniskoin: kauhu muuttuu huumoriksi, ja tapahtumat sijoittuvat yhdysvaltalaiseen collegeen. Teoksella on maine yhtenä parhaista Lewisin omista ohjauksista, mutta oma suosikkini on Jerry, perheen musta lammas (Family Jewels, 1965), jossa Lewis esittää seitsemää eri roolia.

Professori Julius T. Kelp (Jerry Lewis) on elokuvan ”tohtori Jerry”, joka opettaa ja tekee tutkimusta. Hullun professorin karikatyyri on kävelevä katastrofi, jota opiskelijat eivät kunnioita ja joka tuntuu kylvävän ympärilleen sekasortoa. Epätoivoissaan hän keksii juoman, joka muuttaa hänet sliipatuksi yleisön suosikiksi. Elokuvan parhaita jaksoja on kohtaus, jossa Kelpin alter ego Buddy Love (Jerry Lewis) astuu ensimmäistä kertaa yökerhoon. Ennen pitkää hän huvittaa yleisöä suosikkilaulajana itsensä Les Brownin orkesterin säestämänä. Hieno oivallus on takautuma Kelpin kotioloista, ja dominoiva isä pääsee esiin vielä myöhemminkin. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen se, miten Jerry Lewis tuli suosituksi duona Dean Martinin kanssa. Eikö Buddy Loven hahmossa olekin ripaus Dean Martinia?