Meyerbeerin Pohjantähti Kokkolassa

Eilen 20. heinäkuuta 2017 sai Suomen kantaesityksensä Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) kolminäytöksinen ooppera Pohjantähti (L'Étoile du Nord), 163 vuotta Pariisin ensiesityksen jälkeen. Oli ihmeellistä kuulla ja kokea tämä teos, jonka mielikuvituksekas musiikki on täysin syyttä unohtunut historian marginaaliin. Muistelen, että Pohjantähden musiikkia oli aikanaan erityisen vaikea kuulla: 1980-luvulla kopioin c-kaseteille vuoden 1975 vinyylilevytyksen, ja nuo äänitteet olen pitänyt tallessa, vaikka kasettisoittimeni ovat jo aikaa sitten hajonneet. Nykyään on helpompaa: Wexfordin festivaalin live-levy vuodelta 1997 löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Mutta 1800-luvulla Pohjantähti oli erittäin suosittu, ja Meyerbeer oli musiikkielämän valovoimaisimpia tähtiä, jonka edesottamuksia seurattiin tarkasti.

Jo pian helmikuussa 1854 tapahtuneen Pariisin kantaesityksen jälkeen suomalaisten korviin kantautui tieto siitä, että Pohjantähti liittyy Suomeen. Åbo Tidningar julkaisi 21. maaliskuuta 1854 lyhyen uutisen, jonka pohjana oli tukholmalaisen sanomelehden Post- och Inrikes Tidningarin selostus. Tekstin mukaan oopperan alussa on ”en invokation till Finland”. Ranskalaisen Jules Janinin todistuksen mukaan teoksessa oli runsaasti aarioita, tansseja ja ensemble-kohtauksia, ja se on ”full af smakuppfinning och lif samt elektrisetar och rör publiken”. Suomalainen lehdistö seurasi tämän jälkeenkin Pohjantähden menestystä.  Åbo Underrättelser kirjoitti 21. marraskuuta 1854, miten teos oli ollut huikea menestys, ja nyt säveltäjän johdolla ooppera kuultiin myös Stuttgartissa. Kolme vuotta myöhemmin Zachris Topelius näki teoksen Parisiissa ja Dresdenissä ja kirjoitti kokemuksistaan Helsingfors Tidningarin laajassa kirjoitussarjassa ”Söder om Östersjön”. Topeliukseen vetosivat erityisesti Dresdenissä nähdyt Jääsken kansallispuvut, sekä ensimmäisen näytöksen juomalaulukohtaus, joka Dresdenissä kajahti ilmoille saksaksi: ”Finnland soll leben!”

Kokkolan produktiossa kuuluisa kohtaus soi alkukielellä ”À la Finlande buvons!”, ja juuri teoksen alku viritti tunnelman ja odotukset erityisen korkealle. Olin melkein liikuttuneessa tilassa alkusoiton aikana, kun toisella rivillä istuessa tuntui kuin olisi elänyt musiikin keskellä, varsinkin pohjantähden johtoaiheen kohdalla, jossa ensimmäiset harpun helähdykset alkavat kuulua vasemmalta. Tuotannon taiteellinen johtaja Anu Komsi esitti vaativan ja raskaan Cathérinen roolin loistavasti, ja koloratuuri soi heleästi viimeisiin säveliin asti. Kapellimestarina oli Sakari Oramo, jonka tarkkaa johtamista sain seurata poikkeuksellisen läheltä, melkein vasemman olkapään takaa! Kokkolan kampushalli ei ole oopperateatteri, mutta ohjaaja Maria Sid on kääntänyt tämän voimavaraksi, sillä teoksen tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle vaan oikeastaan orkesterin ympärille. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri oli oopperan ytimessä. Laulajat olivat välillä orkesterin takana lavalla, mutta paljon myös sivuilla ja edessä. Näyttävässä rumpukohtauksessa rumpalitytöt marssivat suoraan eteen. Lopun ”La, la, la, air chéri” johdattaa orkesterin huilut lavalle taituroimaan yhdessä Cathérinen (Anu Komsi) kanssa. Meyerbeerin musiikissa viehättää sen musikanttisuus ja leikillisyys: illan kohokohtia oli Prascovian (Anna Palimina) ja Georgesin (Oliver Kuusik) duo ja aaria ”Quel trouble affreux règne en son coeur” kolmannessa näytöksessä. Pohjantähdessä leikitellään kaikenlaisilla äänillä, kuten Pietari Suuren (Michael Leibundgut) hikalla, toisen näytöksen päättömässä juopottelukohtauksessa. Libretistinä Eugène Scribeä voi varmaankin arvostella, mutta toisaalta hän teki sujuvaa yhteistyötä Meyerbeerin kanssa ja tuotti sellaisia säkeitä, joiden onomatopoetiikasta sai irti musiikillista ilkikurisuutta: tikitys, kulaus, rummunpärinä...

Maria Sidin ohjauksessa Cathérinen, tai Katariinan, merkitys vahvana naisena korostuu, vaikka tämä on toki myös alkuperäisteoksen lähtökohta. Mutta mielestäni ohjaus, yhdistettynä Anu Komsin lavakarismaan, korostaa Katariinan voimaa: hän järjestelee lähipiirinsä asioita, saa energiaa äitinsä Wlastan sanoista ja uhrautuu menemällä veljensä sijasta armeijaan, mieheksi naamioituneena. Alkuperäisessä libretossa Pietari saa Katariinan kolmannen näytöksen lopuksi palautettua elämään loihtimalla palatsinsa puutarhaan sen maalaiskylän Karjalan kannakselta, jossa Katariina oli perheineen asunut. Kokkolan tulkinnassa kylä on pikemminkin kuvajainen, muisto menneisyydestä, jonka turvin Katariina lopulta löytää itsensä ja elämän. Samalla lopetus merkitsee tasapainoa menneen ja tulevan välillä.

Kokkolan Pohjantähti on musiikkia tässä päivässä, ja esityksen musikanttisuus korostaa nyt-hetkessä elämistä ja musiikin tekemisen yhteisöllisyyttä. Esityksen jälkeen jäin miettimään uudelleen omaa historiallista kiinnostustani teokseen. Topeliusta puhutti epäilemättä se, että Suomi nousi Meyerbeerin mukana parrasvaloihin ja että oopperassa Suomi oli selvästi oma kulttuurinen kokonaisuutensa. Ooppera valmistui tilanteessa, jossa Suomi oli Venäjän osa, autonominen suurruhtinaskunta, mutta teoksen tapahtuma-aikana ”Suomi” oli Ruotsin valtakunnan siipien suojissa. Ensimmäisen näytöksen juomalaulussa ylistetään Suomea mutta myös Ruotsin kuningasta. Scriben libretossa on poliittisia jännitteitä, sillä venäläiset sotilaat haluaisivat kohottaa maljan tsaarille. Jo syntyaikanaan Pohjantähti korosti Suomea Ruotsin ja Venäjän välisenä, kulttuuriltaan erityisenä alueena, jota Dresdenin esityksessä Jääsken kansallispuvut korostivat. Pohjantähden menestys sijoittui Krimin sodan alkuvaiheisiin. Kun ooppera oli kantaesitetty helmikuussa 1854, maaliskuussa Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Venäjää vastaan. Keväällä 1854 Britannian laivasto pommitti suomalaisia rannikkokaupunkeja. Kokkolassa käytiin Halkokarin taistelu 7. kesäkuuta 1854. Ei ihme, että pienen Suomen muistaminen Euroopan oopperalavoilla sykähdytti, vaikkei teosta tuossa vaiheessa täällä nähtykään. Todennäköistä on kuitenkin, että Eugéne Scribe ja Giacomo Meyerbeer tavoittelivat epäpoliittista teosta, joka oli tarkoitettu pariisilaisen yleisön huvitukseksi. Karjalan kannas oli eksoottinen ympäristö, fiktiota, eikä oikea Katariina, josta sittemmin tuli Pietari Suuren puoliso, liity mitenkään Viipurin seutuun. Silti, Scribe ja Meyerbeer eivät voineet aavistaa, miten poliittinen tilanne muuttuisi ja että Ranska ja Venäjä olisivat sodassa keskenään jo ennen teoksen ensi-iltaa. Valmistuttuaan kaikki teokset elävät omaa elämäänsä ja niiden tulkintaympäristö muuttuu. Nyt, vuonna 2017, Pohjantähti näyttää itsenäiseltä teokselta, jossa eletään kulttuurien välitilassa ja myös sodan, ja sodan uhan, keskellä. Yhteistä vuosien 1854 ja 2017 välillä on kuitenkin se, että musiikki tarjoaa mahdollisuuden elää yhteisöllistä nyt-hetkeä. Voin hyvin kuvitella sen musiikin tekemisen ilon, joka on koettu pariisilaisessa teatterissa, kun toisen näytöksen lopussa marssimusiikit ovat risteytyneet odottamattomaksi polyfoniaksi ja kolmannen näytöksen air avec deux flutes on hivellyt kuulijoidensa korvaa.
 

Lähteet:
”Söder om Östersjön”, Helsingfors Tidningar 3.10.1857.
Åbo Tidningar 21.3.1854
Åbo Underrättelser 21.11.1854.
Topeliuksen Pohjantähti-tulkinnoista, Salmi, Hannu: Wagner and Wagnerism in Nineteenth-Century Sweden, Finland, and the Baltic Provinces: Reception, Enthusiasm, Cult. Eastman Studies in Music. University of Rochester Press, Rochester 2005.