40 urhoa (Forty Guns, 1957)

Samuel Fullerin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama 40 urhoa (Forty Guns, 1957) on omintakeinen western. Fuller oli aloittanut ohjaajanuransa juuri lännenelokuvan tekijänä, sellaisilla elokuvilla kuin Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James, 1949) ja Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona, 1950), mikä on ymmärrettävää, sillä westernin suosio oli 50-luvulla ylimmillään. Fullerin alkupään tuotanto sisältää myös sota- ja rikoselokuvia, ja tuntuu, että 40 urhoa sisältää elementtejä muistakin lajityypeistä, varsinkin film noirista. 40 urhoa on mustavalkoinen CinemaScope-tuotanto, jossa ohjaaja selvästi kokeilee laajakankaan mahdollisuuksia. Jo alkutekstit jäävät mieleen, sillä katsoja saa pienoisdraaman muutamassa minuutissa: pilven varjo peittää tasangon, yksinäinen vaunu kulkee eteenpäin, ja yhtäkkiä ratsujoukko yllättää kulkijat ja rikkoo tasapainon:

Alkutekstien aikana nähdään kaikki elokuvan avainhenkilöt: Jessica Drummondin (Barbara Stanwyck) johtamat sotaratsut, jotka jäävät pääosin anonyymeiksi, ja yksinäisissä vankkureissa taivaltavat Bonellin veljekset Griff (Barry Sullivan), Wes (Gene Barry) ja Chico (Robert Dix). Fullerin metaelokuvallinen tyyli käy selväksi heti, kun veljekset saapuvat kaupunkiin ja ottavat kylvyn. Taustamusiikinomaisesti esitetty laulu paljastuu diegeettiseksi, kuten myös säestys, kun nurkan takaa kuvaan ilmestyy kitaristi.

Tyylittelyltään 40 urhoa muistuttaa André de Tothin ja Delmer Davesin westernejä, vaikkakin Fullerin estetiikka on rosoisempaa. Loppu toi mieleeni Davesin samana vuonna valmistuneen Armottoman aseen (3:10 to Yuma, 1957), jossa luottamus voittaa.