Kuuman kesän ilta (1967)

Yleisradio esitti jo keväällä Kalle Holmbergin ohjaaman kaksiosaisen kuunnelman Kuuman kesän ilta (1967), joka perustuu Ted Willisin (1914–1992) näytelmään. Willisiä on pidetty yhtenä kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista, jonka kynästä kirposi muun muassa 34 näytelmää ja 39 elokuvakäsikirjoitusta.  Willis oli Iso-Britannian työväenliikkeen poliittisia aktiiveja ja toimi toisen maailmansodan aikana kommunistisen puolueen nuorisosiiven Young Communist Leaguen pääsihteerinä. Willisin tekstit olivat kantaaottavia, ja tästä Kuuman kesän ilta käy hyvin esimerkiksi. Alkuperäinen näytelmä sai ensi-iltansa Bournemouthissa jo vuonna 1958 nimellä Hot Summer Night. Tuoreeltaan kiihkeästä draamasta tehtiin televisioteatteriversio, ja Roy Ward Baker ohjasi sen elokuvaksi nimellä Tulinen katu (Flame in the Streets, 1961). Willisin näytelmässä ja Bakerin elokuvassa hikinen päivä kehystää kuumia tunteita, ja myöhemminkin rotuennakkoluulojen leimahduksia on kuvattu juuri kuumuuden keskellä, aivan kuin poikkeuksellinen sää saisi henkilöhahmojen tunteet liikkeeseen. Holmbergin kuunnelma valmistui melkein kymmenen vuotta alkuperäisteoksen jälkeen, mutta teema oli monokulttuurisessa Suomessa ajankohtainen. Päähenkilö Jacko Palmer (Pertti Weckström) on ammattiyhdistysjohtaja, joka taistelee työelämän etnisen tasavertaisuuden puolesta. Poliittinen ulottuu tuota pikaa henkilökohtaiseen elämään, kun oma tytär Kathy (Virpi Uimonen) rakastuu länsi-intialaiseen nuorukaiseen Sonny Lincolniin (Turo Unho). Rasismi ilmenee erityisen patologisena Jackon puolisossa Nellissä (Kyllikki Forssell), mutta lopulta yhtään parempaa ei ole se diplomatia, jolla isä yrittää saada tyttärensä luopumaan rakastetustaan. Kuuman kesän ilta on onnistunut kuunnelma, ja Eila Pennasen suomennos toimii erityisen hienosti. Willisin tekstissä jää mietityttämään sen sukupuolitettu luonne: rasismin affektiivisuus liitetään näytelmässä vahvasti nimenomaan Kathyn äitiin Nelliin.