Rogue One (2016)

Rogue One (2016) on brittiläisen Gareth Edwardsin kolmas pitkä ohjaus: edelliset, Monsters (2010) ja Godzilla (2014), ovat saaneet jatkoa Star Wars -tuoteperheen viimeisimmästä lenkistä. Elokuvan juliste korostaa, että kyseessä on ”a Star Wars story”: Rogue One siis sekä liittyy että ei liity Tähtien sodan sagaan. Se ei saa samaa statusta kuin vuosi sitten nähty Star Wars: The Force Awakens (2015), joka oli sarjan seitsemäs episodi. Rogue One on Tähtien sodan inspiroima tarina. Tällä statuksella on yllättävän paljon painoarvoa. Uskoisin, että se on antanut enemmän vapauksia ohjaajalleen Gareth Edwardsille, jolla ei ole ollut yhtä raskasta taakkaa kuin J. J. Abramsilla vuosi sitten. Toisaalta katsojat eivät välttämättä ole odottaneet Rogue Onesta paljoakaan (ainakaan minä en odottanut). Ja, koska tämä on Star Wars -franchisen kiistämätön osa, se pitää tuotemerkkiä yleisön muistissa – vaikka sitä toki on vaikea unohtaa...

Rogue One on fanin elokuva faneille. Gareth Edwards on haastatteluissa korostanut velkaansa George Lucasille ja Steven Spielbergille. Samoin hän on korostanut olevansa vuoden 1977 Tähtien sodan vankkumaton fani. Pidin paljon Rogue Onen Nordic noir -henkisestä aloituksesta, joka on kuvattu Islannin kelmeissä väreissä. Toisaalta se tuntuu aloituksena viittaavan siihen, että tarinan ympäriltä karsitaan turhia lisukkeita: jäljelle jää perustunne, lapsi, joka menettää äitinsä ja isänsä. Tämän jälkeen käsikirjoittajat kasaavat uudelleen paljaan rungon ympärille yltäkylläisesti aineistoa – riisuakseen jälleen kaiken elokuvan lopussa, joka saa Tristan ja Isolde -henkisen oopperallisen päätöksen. Tähtien sotaa on usein kutsuttu tieteiselokuvan sijaan avaruusoopperaksi, ja tästä Rogue Onessa on kyse. Arvostus 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Tähtien sotaa kohtaan kasvaa, mitä pidemmälle elokuva kulkee: Peter Cushingin Tarkin ja Carrie Fisherin Leia on herätetty henkiin digitaalisesti. Camp-henkistä ”media-arkeologiaa” on siinä tavassa, jolla Kuoleman tähden piiristukset on talletettu VHS-kasetin näköiseen kapistukseen – puhumattakaan huipputeknologian rinnalla nököttävästä pääkytkimestä, joka vain odottaa kapinallisten kosketusta...

Rogue Onen alkupuolella tarinan henkilöt viittaavat usein luottamuksen merkitykseen. Loppua kohden luottamuspuhe muuttuu toivoksi. Yleisön luottamusta Rogue One viime kädessä tavoittelee ollakseen uskottava ja voidakseen kääntää tarinan kohti toivoa, eli niitä tapahtumia, joita vuoden 1977 Tähtien sota käsitteli. Rogue One on sotaelokuva, jonka realistisuus on siinä, etteivät kapinalliset ole yksi ryhmä (kuten vuoden 1977 Tähtien sodassa) vaan sekalainen porukka, jossa on monenlaisia päämääriä ja tavoitteita. Tämä sekalaisuus näkyy jo visuaalisesti, sillä kapinallisten joukot tuntuvat viittaavan useisiin maailmanhistorian vastarintaliikkeisiin: osalla on toisen maailmansodan asut, osa tulee kuin suoraan Espanjan sisällissodasta tai Latinalaisen Amerikan vapaustaistelusta. Sorrettuja alkuperäiskansojakin näkyy siellä täällä. Kaiken kruununa on sokea tiibettiläismunkkia muistuttava taistelija, joka luottaa voimaan viimeiseen asti. Maailma ei ole mustavalkoinen vaan epäselvä, täynnä harmaan sävyjä. Tätä vyyhtiä Rogue One kommentoi yrittäessään korostaa luottamusta tavoitteisiin. Epäselvyyden keskellä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin luottamus. Rituaalisesti tarina kulkee kohti vuoden 1977 Tähtien sodan lähtötilannetta ja siinä mielessä päähenkilöiden luottavaisuudella on päämäärä, mutta kovin hyvin heille ei tässä sekavassa maailmassa käy.