Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944)

Frank Capran luistava komedia Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) perustui Joseph Kesselringin Broadway-näytelmään, jota oli toisen maailmansodan riehuessa esitetty täysille katsomoille. Kesselringin musta komedia toimii erinomaisesti myös elokuvamuodossa, ja teos seurustelee hauskasti alkuperäistekstin kanssa. Näytelmässä Boris Karloffin näköistä Jonathan Bewsteria esitti itse Boris Karloff, kun taas elokuvassa rujoksi gangsteriksi on naamioitu Raymond Massey, jonka kerrotaan tavan takaa muistuttavan Karloffia. Elokuvaversiossa oli samoja näyttelijöitä kuin teatterin lavalla, ennen kaikkea höpsöt tädit Martha ja Abby, joita näyttelivät Jean Adair ja Josephine Hull. Myös loistava John Alexander nähtiin molemmissa versioissa "Teddy Roosevelt" Brewsterina. Komedia sijoittuu Brooklyniin, mutta kaiken yllä tuntuu leijuvan brittiläisen mustan huumorin henki. Alkuperäisnäytöksen transatlanttisesta luonteesta kertoo, että kun Arsenikkia ja vanhoja pitsejä sai Broadwaylla 1444 esitystä, niitä kertyi Lontoossa melkein yhtä paljon, 1337 esitystä.

Capran elokuvallinen tulkinta on Hollywood-komedioiden joukossa monella tapaa yllätyksellinen. Capra tunnetaan itse populististen komedioiden tekijänä, mutta tässä elokuvassa populismia on vaikea nähdä. Romanttisena komedianakaan tätä ei voi pitää, vaikka päähenkilö Mortimer Brewster (Cary Grant) on vannoutuneena poikamiehenä menossa naimisiin Elaine Harperin (Priscilla Lane) kanssa, kunnes naimapuuhat keskeytyvät brooklynilaisen talon outojen tapahtumien johdosta. Screwball-komedian aineksia elokuvasta löytyy siinä mielessä, että battle between the sexes -linja kulkee kaiken ohessa. Keitoksessa on myös aimo annos kauhukomediaa, tai oikeastaan kauhuelokuvallisuutta, mistä Raymond Masseyn Jonathan Bewster ja Peter Lorren niljakas mutta sympaattinen tohtori Einstein pitävät huolen. Muistelen 80-luvulla ajatelleeni, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä voisi olla elokuvallisempi, sillä se on suht' uskollinen Kesselringin näytelmälle. Mutta nyt ajattelen, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on nautinnollinen juuri sellaisena kuin se on. Studiossa toteutettu lavaste-Brooklyn istuu kokonaisuuteen, sillä teatteristahan tässä on kyse. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on lisäksi castingin mestarinäyte: roolitus on jokaista yksityiskohtaa myöten onnistunut, taksikuskista (Garry Owen) konstaapeli O'Haraan (Jack Carson), Happy Dale -hoitokodin johtajasta (Edward Everett Horton) pastori Harperiin (Grant Mitchell). Cary Grant oli komedianäyttelijänä parhaimmillaan 1930-luvun lopun ja 1940-luvun elokuvissaan, ja tässä hän saa näyttää kaiken osaamisensa. Tosin kerrotaan, että Grant piti itse suoritustaan surkeana ylinäyttelemisenä ja vihasi elokuvaa. Mielestäni kauhuelokuvallinen konteksti nimenomaan sallii liioitellut eleet, puhumattakaan siitä, että koko tarina on täysin absurdi eikä sitä voi oikein edes kuvitella näyttelemisen realistisuuden näkökulmasta.