Kloonien hyökkäys (Attack of the Clones, 2002) oli
Tähtien sota -saagan toinen episodi, ilmestymisjärjestyksessä viides pitkä elokuva. Jos uutta trilogiaa (1–3) vertaa vanhempaan (4–6), on selvää, että mediakulttuurisen ympäristön muutos on ollut huikea. Jo 1980-luvulla keskusteltiin mainstream-elokuvan hybridisaatiosta ja siitä, miten teoksia tuotteistettiin peleinä, sarjakuvina, pokkareina ja leluina, mutta uuden trilogian kohdalla tämä populaarikulttuurin mediarajat ylittävä luonne on ollut selviö. Ensimmäisen episodin,
Pimeän uhan, oheen syntyi esimerkiksi
Star Wars Episode I: Racer -peli, joka on vieläkin myydyimpiä scifi-hurjastelupelejä. Siitä ilmestyi vuonna 1999 versiot niin Nintendo 64:lle kuin Game Boylle. Kun nyt katsoo
Kloonien hyökkäystä, tuntuu, että sen käsikirjoitus on laadittu erityisen otolliseksi pelisovelluksille. Ajatellaanpa vaikka alun takaa-ajokohtausta öisen Coruscantin kaoottisessa liikenteessä tai Obi-Wanin, Anakinin ja Padmén eloonjäämistaistelua Geonosiksella. Kun
Kloonien hyökkäystä katsoo elokuvallisena kokonaisuutena, 142-minuuttinen seikkailu tuntuu pikältä, mutta ehkäpä sitä ei pitäisikään tulkita elokuvana vaan pohjatekstinä, josta sukeutuu monenlaisia kulttuurintuotteita. Nyt kun tuoretta teräväpiirtokopiota katsoo kankaalta, öisen kaupungin takaa-ajo tuntuu elokuvan parhaalta toimintajaksolta. Tähän voi vaikuttaa se, että vaikka tietokoneanimointi olikin kehittynyt edellisestä episodista, isoon kokoon projisoituna kaupunki on vakuuttavampi kuin moni muu elokuvan ympäristö. Kriittisenä esimerkkinä voi mainita areenakohtauksen, joka vertautuu Mervyn LeRoyn
Quo vadikseen (1951) ja kristittyjen marttyyrien teloitukseen. Molempien kohtausten teho perustuu ympärillä pauhaavaan yleisöön, mutta väittäisin, että 1950-luvun menetelmillä saatiin luotua uskottavammat kansanjoukot kuin tietokoneanimaatiolla. On kiinnostavaa nähdä, miten tulossa oleva episodi 7 hyödyntää käytössä olevia keinoja. Voisin kuvitella, että jossakin kohtaa paluu klassisen Hollywoodin keinoihin voi edistää fantasian rakentamista.
Jostakin syystä minun on ollut vaikea ymmärtää tai hahmottaa
Kloonien hyökkäyksen poliittista kehystä. Toki tausta kerrotaan jo heti elokuvan alussa tähtitaivaan eteen vyöryvänä johdantotekstinä, kuten
Tähtien sodassa on tapana. Katsojalle kerrotaan, että ollaan kymmenen vuotta edellistä episodia edempänä tulevaisuudessa ja että Galaktista tasavaltaa uhkaa separatistijärjestö, jota kutsutaan Yhdistyneiden aurinkokuntien konfederaatioksi ja jota johtaa entinen jedimestari kreivi Dooku. Hahmottamisen vaikeuteen voi olla montakin syytä. Yksi on ehkä se, että elokuvan nimi
Kloonien hyökkäys on lievästi harhaanjohtava, koska elokuvassa kloonit eivät oikeastaan hyökkää ennen kuin vasta kahden tunnin ja 20 minuutin odottamisen jälkeen. Elokuva pikemminkin kuvaa tapahtumia, jotka valmistelevat kloonien hyökkäystä. Toinen seikka on se, että elokuvan punaisena lankana on tätä poliittista kehitystä vahvemmin Anakin Skywalkerin kasvutarina, johon punoutuu muun muassa pitkän tuntuisia romanttisia, Pohjois-Italian Comojärvellä kuvattuja jaksoja, ja yhteiskunnallisen kontekstin avainkäsitteitä putoilee käsikirjoitukseen harvakseltaan. Sinänsä
Klooonien hyökkäyksen poliittisuus on kiinnostavaa: elokuvahan alkaa terroriteolla, jossa senaattori Padmé Amidala yritetään murhata. Vastakkainasettelu tasavallan ja konfederaation välillä tuo mieleen Yhdysvaltain sisällissodan asetelman, mutta toisaalta elokuva rakentaa modernimpaan retoriikkaan palautuvaa dikotomiaa demokratiasta ja diktatuurista. Välimuotoja ei ole. Tähän kaikkeen liittyy vielä annos elokuvahistoriallista intertektuaalisuutta, ei vähiten siksi, että kreivi Dookua esittää entinen kreivi Dracula, Christopher Lee. Jos aikuisella on vaikeuksia hahmottaa
Kloonien hyökkäyksen poliittista asetelmaa, onneksi lapset ovat yleensä lukeneet jo monta
Star Wars -hakuteosta ja tietävät tarkkaan, kuka kukin on ja mitä kulloinkin kauppakillat ja muut käsitteet tarkoittavat. Tuntuu, että pitäisi tarkemmin tutkia, millaista
Tähtien sota -aineistoa oli tarjolla vuonna 2002, kun elokuva tuli ensi-iltaan ja kuinka paljon elokuvantekijät saattoivat olettaa katsojien tietävän.
Eniten
Kloonien hyökkäyksessä jää miettimään sen vahvaa tunteiden käsittelyä. Käsikirjoitus ennakoi monessa kohtaa Anakinin tulevaa kohtaloa pahuuden puolelle hairahtavana sankarina. Anakinilla ei ole isää, ja äitinsä hän menettää juuri tässä elokuvassa. Itse asiassa hän ehtii Tatooinelle, kun äiti heittää henkensä, ja kostoksi hän teurastaa niin syyllisiä kuin syyttömiäkin. Tätä ei sinänsä, onneksi, näytetä vaan Anakin paljastaa tämän myöhemmin Padmélle. Käsikirjoitus korostaa vastakkaisia tunteita, sillä vihan lisäksi Anakin joutuu taistelemaan rakkautta ja seksuaalisuutta vastaan. Jedit tuntuvat elävän selibaatissa, ja he ovat omistaneet elämänsä oikeudenmukaisuuden puolustamiselle. Mieleen tulee Martin Scorsesen
Kristuksen viimeinen kiusaus (The Last Temptation of Christ, 1988), jossa paholaisen viimeinen ja pirullisin metku on tarjota messiaalle tavallista, arkista elämää. Kristukselle se ei ole mahdollista, kuten ei jedillekään. Tosin
Kloonien hyökkäys päättyy romanttiseen täyttymykseen, mutta se merkitsee pimeyden aikakauden alkua ja Anakinin suistumista pois kaidalta tieltä. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten lapset tämän tunnedynamiikan ymmärtävät. –
Kloonien hyökkäyksen vaikuttavin kuva nähdään areenataistelun päätteeksi, kun orvoksi jäänyt Boba Fett painaa isänsä kypärän päätään vasten. Niin Anakinin kuin Boda Fettinkin tapauksessa vanhempien menettämisellä on kohtalokkaat seuraukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti