Tähtien sota: Episodi I – Pimeä uhka (1999)

Nyt on tullut aika katsoa Tähtien sota -sarja – jo pelkästään siksi, että uusi elokuva on tulossa joulukuussa. Lupasin lapsille, että katsomme koko sarjan pohjustukseksi, vaikka elokuvat on jo nähty yksi kerrallaan. Olen pantannut teräväpiirtoversioiden hankkimista, mutta nyt on oikea hetki – vaikka elokuvanharrastajaa harmittaakin se, että George Lucas on mennyt näpelöimään alkuperäisiä teoksiaan ja lisäillyt niihin yhtä jos toistakin. Jos Tähtien sotaa peilaa omaan elämänhistoriaansa, saagan alkaessa olin 16-vuotias, Isaac Asimovia ja Ray Bradburya tihrutteleva lukiolainen. Kun ensimmäinen trilogia kääntyi Jedin paluuseen (The Return of the Jedi, 1983), olin 22-vuotias opiskelija, josta oli sukeutunut elokuvakerhoaktiivi ja joka alkoi kallistua eurooppalaisen taide-elokuvan suuntaan. Kun toinen trilogia käynnistyi Pimeällä uhalla (The Phantom Menace, 1999), olin jo 38-vuotias historioitsija. Taisin nauttia eniten kilpa-ajokohtauksesta, joka toi mieleen William Wylerin Ben-Hurin (1959) legendaarisen stadionkohtauksen. Silloin olin näkevinäni myös aikalaismaailman vahvasti taustalla: Tasavallan kykenemättömyys päätöksentekoon samaan aikaan, kun Naboo oli jyrän alla, toi mieleen Balkanin sodan ja EU:n ja YK:n vaikeudet puuttua tapahtumiin.

Pimeää uhkaa katsoessa muistuu mieleen, miten 1990-luvun lopulla yli kaksituntinen elokuva tuntui pitkältä. Ajat muuttuvat, sillä post-Sormus-maailmassa kaksi tuntia on oikeastaan vain lyhyt tuokio. Tuntuu, että nyt, kuudentoista vuoden jälkeen, Pimeä uhka seisoo omilla jaloillaan, ja ajankohtaisten poliittisten tapahtumien sijasta myyttiset tekijät alkavat korostua. Isätön poika Anakin Skywalker (Jake Lloyd) astuu tarinaan, ja piilevien kykyjen uumoilu sisältää messianistisia piirteitä. Usein todetaan, että Ridley Scottin Gladiaattori (The Gladiator, 2000) aloitti historiallisten spektaakkelielokuvien uuden tulemisen, mutta Pimeässä uhassa on jo paljon samaa, ainakin jaksossa, joka sijoittuu aavikkoplaneetta Tatooinelle. Elokuvan huipennus ei niinkään ole lopun taistelukohtaus, vaan Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Qui-Gon Jinnin (Liam Neeson) kamppailu hyytävän näköistä Darth Maulia (Ray Park) vastaan.  Miekkailukohtaus tuo mieleen Erroll Flynnin ja Basil Rathbonen yhteenotot 30-luvun seikkailuelokuvissa. Pimeässä uhassa katsoja kohtaa myös sympaattiset droidit, R2-D2:n ja C-3PO:n. Vaikka episodeja nyt markkinoidaankin numerojärjestyksessä, Pimeä uhka ottaa huomioon myös katsojat, jotka olivat nähneet samat otukset 22 vuotta aiemmin ja joille hahmojen introdusointi olikin iloinen jälleen näkeminen.