Ristiriitoja (1945)

Curtis Bernhardtin Ristiriitoja (Conflict, 1945) kuuluu niihin Humphrey Bogart -elokuviin, joita en jostakin syystä ole onnistunut näkemään – ennen kuin vasta nyt. Ensi katsomalla Ristiriitoja on yllättävä Bogie-elokuva.Olen lukenut The Directors Guild of American toteuttaman muistitietoprojektin julkaisuja. Mary Kierschin keskustelu Curtis Bernhardtin kanssa julkaistiin kirjana vuonna 1986, viisi vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Bernhardtin kommenteissa näkyy kautta linjan iän tuoma tyyneys, ja hän suhtautuu varauksellisesti haastattelijan analyyttisiin näkemyksiin. Kovin paljoa hän ei kerro elokuvien taustoista, mutta selvää on, että Bernhardt tuli Ristiriitoja-elokuvan toteutukseen vaiheessa, jossa Warner oli jo valinnut Robert Siodmakin aiheeseen perustuvan tarinan ja Bogart oli aiheeseen mielistynyt. Kuvausten aikaan Bogart oli naimisissa Mayo Methotin kanssa. Suhde oli myrskyisä ja, kuten Bernhardt toteaa, ”they both drank like fish”. Itse asiassa Bogart ja Methot erosivat juuri vuonna 1945, ja tuntuu, että Ristiriitoja-elokuvan intohimoisissa, katkerissakin tunteissa on jokin artikuloimaton kytkentä tähän taitekohtaan.

Tarina alkaa avioparin, Richard (Humphrey Bogart) ja Katherine Masonin (Rose Hobart), tulehtuneen avioliiton kuvauksella. Katsojalle selviää, että Richard on rakastunut vaimonsa sisareen Evelyniin (Alexis Smith). Lähipiiriin kuuluu psykiatri Mark Hamilton (Sydney Greenstreet), joka lohkaisee toinen toistaan muhevampia tiivistyksiä sielunelämästä. Bernhardt kuvasi haastattelussaan Kierschille Hollywoodin viehtymystä psykoanalyysiin 1940-luvun lopulla. Bernhardt toteaa, ettei hän itse uskonut freudilaisuuden periaatteisiin, mutta ihmismielen kerrokset olivat toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina pinnalla, varsinkin Yhdysvalloissa. Psykiatriaa Bernhardt sivusi myös elokuvissaan Mieletön rakkaus (Possessed, 1947) ja Seinä vastassa (High Wall, 1947), mutta haastattelussa hän vakuutti, että aiheet tulivat sattumalta. Ristiriitoja toimii hyvin siinä suhteessa, ettei psykoanalyysi ole yhtä päälle liimattua kuin usein. Vastakuvana tulee mieleen Rudolph Matén Ratkaiseva yö (The Dark Past, 1948). Vaikuttavaa on se tapa, jolla vaimonsa murhanneen Richardin mielikuvitus ei lopulta pysy enää aisoissa vaan tunnonvaivat saavat yliotteen, tai siltä ainakin näyttää. ”I'm a mental case”, toteaa Richard tohtori Hamiltonille. Voisi sanoa, että elokuvan kauhu on lopulta melko ”topeliaanista”, sillä Richard Masonin näyt ja aaveet saavat lopulta luonnollisen selityksen.

Ristiriitoja ei kuulu film noirin kaanoniin, mutta siinä viehättää sen rosoisuus ja raadollisuus. Bernhardtin ohjauksessakin on särmää. Kuvallisista oivalluksista jäävät mieleen monien vastavalo-otosten lisäksi  elokuvan alun kohtaus, jossa kamera seuraa tapahtumia ulkoa, ikkunan takaa. Äänet ovat vaimeita, kunnes Hamilton avaa ikkunan ja kamera seuraa sisälle. Mieleenpainuvaa on myös musiikin käyttö. Säveltäjä Friedrich Hollaender on käyttänyt johtoaiheena Jacob Gaden tangoa Mustasukkaisuutta, kreditoimattomasti. Aihe vilahtaa erilaisina muunnelmina pitkin elokuvaa, myös dramaattisessa murhakohtauksessa, vaikkei se oikeastaan mustasukkaisuuteen liitykään.