Iloinen maankiertäjä (1936)

Äänielokuvan synnyn jälkeen tehtiin niin Hollywoodissa kuin Euroopassakin samoista elokuvista erikielisiä toisintoja kielimuurin ylittämiseksi. Tämä käytäntö jatkui yllättävän pitkään, vaikka tekstittäminen ja dubbaus tulivatkin ratkaisuiksi jo 1930-luvun alussa. Kurt, myöhempi Curtis, Bernhardt ohjasi vuonna 1936 komedian Iloinen maankiertäjä, josta valmistui samanaikaisesti englanninkielinen The Beloved Vagabond ja ranskankielinen Le vagabonde bien-aimé. Suomessa nähtiin huhtikuussa 1938 englanninkielinen versio. Ranskassa on hiljattain julkaistu paikallinen toisinto Toulousen elokuva-arkiston restaurointina. Ranskankielisen version alkutekstit viittaavat kuvauksiin Ealing-studioilla, mutta Bernhardt muistelee haastatteluteoksessaan, että kuvauksia olisi tehty Nizzassa ja Rivieralla. Bernhardtin kommentit antavat ymmärtää, ettei hän ollut järin innostunut elokuvan ohjauksesta, ja lopputuloksessa onkin valtava tasoero seuraavana valmistuneeseen rikosdraamaan Unohdettu elämä (Carrefour, 1938). Bernhardt paljastaa, ettei hän ollut ollenkaan innostunut, kun tuottaja asetti musiikkielokuvan säveltäjäksi modernistina tunnetun Darius Milhaudin. Bernhardt sai lopulta elokuvan laulut tilattua saksalaiselta Werner Richard Heymanilta, joka oli tehnyt musiikin muun muassa elokuvaan Tanssiva kongressi (Der Kongress tanzt, 1931).

Iloisen maankiertäjän keskiössä on ranskalainen aatelismies Gaston de Nerac (Maurice Chevalier), joka menettää englantilaisen kilhlattunsa (Betty Stockfeld)  ja lähtee maankiertäjäksi entisille kotikonnuilleen Ranskaan. Nuoren Asticot'n (Serge Grave) kanssa alkaa musiikkipitoinen vaeltelu, ja mukaan tulee pian maalaistyttö Blanquette (Hélène Robert). Trio elää huolettomasti, kunnes vanha heila on sittenkin vapaana ja asetelma järkkyy. Iloinen maankiertäjä etenee napakasti, mutta kovin paljon kerrottavaa siitä ei riitä. Englannin ja Ranskan kulttuurisuhteiden tutkija voisi tosin tästä elokuvasta ammentaa paljonkin: tuntuu, että Ranska saa melkein utooppiset ulottuvuudet vapauden valtakuntana, jonka vastakuvana ovat englantilaisen elämän jäykkyydet. Haastattelukirjassa innokas haastattelija yrittää kovasti syöttää Bernhardtille ajatusta siitä, että myös hän oli maankiertäjä, joka joutui lähtemään kotimaastaan ja etsimään parempaa elämää. Bernhardtille Iloinen maankiertäjä oli kuitenkin vain yksi työtilaisuus, ja hän vastaa lakonisesti:  ”I didn't see it that way at all.”